Puolustuksella puheenvuoro.

Faktaa USA:n presidentin Jerusalem-julistuksen taustoilta.

Viiteen vuosikymmeneen, sitten vuoden 1967 kesäkuun kuuden päivän sodan, tuskin mikään toinen, Jerusalemia ja Israelia koskeva tapahtuma, ei ole saanut aikaan niin merkittäviä painotuksia kuin presidentti Trumpin julistus 6.12.2017. Yhtä lailla voi perustellusti todeta, että siihen liittyvät mielikuvat, toimet ja liikehdinnät eri kansojen kesken, näyttävät muodostuneen pikemminkin mielikuvien kuin todellisuuden pohjalta. Useiden eri kansojen poliittiset johtajat näyttävät kadottaneen, joko tahallisesti tai tahattomasti, käsityksen todellisuudesta ja lähteneet seuraamaan ennemminkin yleiseksi muodostunutta mielipidettä, kuin selkeitä historiallisia tosiasioita.

Kuitenkin asioita tarkasteltaessa pitkän aikavälin perspektiivistä, on myöskin muistettava samalla ne, vieläkin voimassa olevat Kansainliiton päätökset jotka aikanaan siirtyivät Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjaan. Jos kerran YK on, kuten sen peruskirjan arvot määrittelevät, eri kansojen yhteinen ja puolueeton foorumi, joka takaa jokaiselle jäsenvaltiolleen oikeudenmukaisen ja tasapuolisen kohtelun, niin sen tulisi myös toimia arvomaailmansa mukaisesti. Sama koskee tietenkin myös YK:n alaisia ja siihen kuuluvia alajärjestöjä, etenkin UNESCO:a.

Eri kansojen sisäinen politiikka, liittoutumiset, riippuvuussuhteet, uskonto ja kulttuuri, ovat kuitenkin ottaneet selkeän yliotteen YK:n yleiskokouksen päätöstentekofoorumilla. Joissain tapauksissa onkin selvästikin hyvä asia, että YK:lla ei ole järjestönä toimivaltaa toteuttaa omia päätöksiään. Vaan se tarvitsee niihin aina jonkun ulkopuolisen toimijan, joskus jopa Naton tai eri maista muodostuneet rauhanturvajoukot joko rankaisuretkelle tai turvaamaan olosuhteita.

Lähi-itä on ollut YK:n silmätikkuna lähes koko sen olemassaoloajan, vuodesta 1945 lähtien. Perintönään YK sai Kansainliiton 25:n vuoden toiminta-ajan päätökset ja sitoumukset jotka ne liitettiin sellaisinaan YK:n peruskirjaan ja YK sitoutui myös noudattamaan niitä ja myöskin toimeenpanemaan vielä keskeneräiset päätökset. Lähi-idän kysymykset eräinä hyvin keskeisinä sellaisina.

Vuonna 1947, 29.marraskuuta, YK:n yleiskokous äänesti silloisen Iso-Britannian Palestiinan mandaatin jakamisesta juutalais- sekä arabivaltioksi, ei siis Israeliksi ja Palestiinaksi. Kyse oli siis maailmanjärjestön päätöksestä, (res.181) joka syntyi kahden kolmasosan enemmistöllä. Samassa yhteydessä annettiin myös suositus siitä, miten kyseinen mandaattialue tulisi jakaa, samoin annettiin suositus Jerusalemin asemasta (181.part III D). Nämä olivat lähtöasetelmat koko nykyisellekin kiistakysymykselle.

Kuten alla olevasta kartasta voi havaita, kyseinen suositus ei ollut mitenkään juutalaisia suosiva, vielä suurempaa ihmetystä herättää se, että kansainväliseksi kaupungiksi määritelty Jerusalem jäisi keskelle arabivaltiota, ilman mitään maantieteellistä kytkentää ehdotettuun, ja siis tulevaan juutalaisvaltioon.

Nov29LN-articleInline.jpg

Tuolloiset mandaattialueelle jo muuttaneet juutalaisjärjestöt hyväksyivät sekä YK:n päätöslauselman, että samalla suosituksen alueen jakamisesta, mutta vain sillä ehdolla, että toinenkin (arabi) osapuoli hyväksyy sen. Nyt on tärkeä huomata, että hyväksyntää edellytettiin jaettavalla alueella asuvilta arabeilta, ei sitä ympäröiviltä itsenäisiltä arabivaltioilta. Mutta sitä ei milloinkaan saatu, ei alueen jakosuosituksen kuin Jerusaleminkaan kohdalla. Ei kummaltakaan.

Res 181/Part III D edellytti nimittäin, että Jerusalem jää kansainväliseksi kaupungiksi, jossa kaikki uskonsuunnat saavat vapaasti harjoittaa omaansa, mutta ei siis YK:n valvonnassa. Kymmenen vuoden kuluttua päätöksestä, kaupungin asukkaat järjestävät kansanäänestyksen jatkosta, halutaanko elää juutalaisessa vai arabikaupungissa, kolmantena vaihtoehtona oli jäädä edelleen samaan kansainvälisen kaupungin asemaan. Tämä ei toteutunut milloinkaan, siksi että toinen osapuoli ei hyväksynyt sitä, kuten ei res 181 sekään. Ja niin Israel julistautui itsenäiseksi alkaen keskiyöllä 15.5.1948, jolloin myös brittien mandaattioikeus päättyi.

Seuraavana aamuna kuusi Israelia ympäröivää arabivaltiota hyökkäsi maahan tarkoituksenaan tuhota vastasyntynyt valtio ennen kuin se ehti kunnolla vetää henkeäänkään itsenäisenä valtiona. Näin siitäkin huolimatta, että USA oli tunnustanut Israelin jo tunti itsenäisyysjulistuksen jälkeen, silloinen N-liitto vain hieman myöhemmin. Israel onnistui kuitenkin säilymään itsenäisenä, ja 1949 solmittiin aselepo Jordanian ja Israelin armeijoiden välillä, rajoja ei määritelty lopullisesti, vaan armeijoiden väliseksi aselepo- eli niin sanotuksi vihreäksi linjaksi.

Nyt tullaan hyvin oleelliseen, myös Jerusalemia koskevaan kysymykseen. Sodan seurauksena Jordania liitti itseensä sekä Itä-Jerusalemin, että alueen jonka se nimitti Länsirannaksi. Tämä tapahtui vuonna 1950. Israelille oli siten jäänyt läntinen osa Jerusalemia, jonka se myöskin nimitti pääkaupungikseen. Voidaankin hyvin perustellusti kysyä, miksi täysin ulkopuoliset arabivaltiot, mukaan lukien Jordania, hyökkäsivät vastaperustettuun Israeliin tuhoamistarkoituksessa. Kyse oli YK:n päätöksestä jakaa mandaattialue, mutta sitä ei hyväksynyt yksikään alueen arabivaltioista, eivätkä mandaattialueen sisällä asuneet arabit, nykyiset palestiinalaiset, sen koommin.

Jordania jäi siis de facto-tosiasiassa, miehittämään sekä Länsirantaa että Itä-Jerusalemia, jonka se nimitti v.1960 "vara-pääkaupungikseen", Amman oli tuolloin ja on edelleen Jordanian todellinen pääkaupunki. Oman itsenäisyytensä, Trans-Jordaniasta Jordaniaksi, maa oli saanut YK:n perustamisen jälkeen kaksi vuotta aikaisemmin. Jordania ei tuonut milloinkaan näitä kumpaakaan miehitysaluettaan YK:iin hyväksyntää varten, ei edes Arabiliittoonkaan, vain muslimivaltio Pakistan hyväksyi sekä Länsirannan että Itä-Jerusalemin kuuluvaksi Jordanialle, Iso-Britannia vain Länsirannan, ei Itä-Jerusalemia. Alueiden nykyiset asukaat, siis palestiinalaiset, olivatkin tuolloin siis jordanialaisia, heillä oli Jordanian passit, siviilihallinto ja turvallisuuspuoli.

Tämä olosuhde jatkui vuodesta 1949 aina vuoteen 1967 saakka, eli ns kuuden päivän sotaan saakka. Milloinkaan noiden 19 vuoden aikana, eivät Länsirannan tai Itä-Jerusalemin, nykyään palestiinalaisiksi itseään kutsuvat asukkaat, pyytäneet Jordanialta omaa valtiota ja Jerusalemin itäistä osaa sen pääkaupungiksi. Miksi eivät? Vastaus on yhtä ilmeinen kuin itse kysymyskin. Siksi että kysymyksessä ja tavoitteena olikin silloinen Israel ja Jerusalemin läntinen osa, siis itsenäiseen juutalaisvaltioon kuuluvat alueet. Noiden 19 vuoden aikana Länsirannan palestiinalaiset perustivat PLO:n, eli Palestiinan Vapautusorganisaation, jonka tavoitteet ovat yhä voimassa heidän kansallissopimuksessaan vuodelta 1964, tarkennettuna vuonna 1968.

Heille Palestiina merkitsi tuolloin, ja merkitsee vielä tänäänkin, aluetta "joesta mereen", siis Jordanvirrasta Välimereen. Sen "vapauttaminen sionistisestä ikeestä" on kansallinen, ja heidän mukaansa myös maailman muita muslimeja koskeva, kansainvälinen velvollisuus ja voi tapahtua vain aseellisen taistelun kautta.

Se, että mainittu tavoite ei ole milloinkaan onnistunut, ei poista sitä tosiasiaa, että sitä on yritetty ja tullaan yrittämään jatkossakin, PLO:n Kansallinen sopimus 17.7.1968: Kohta 9; aseellinen taistelu on ainoa keino vapauttaa Palestiina, ja on siksi strategia eikä taktiikka. Kohta 19; Palestiinan jakaminen vuonna 1947 ja Israelin perustaminen on pohjimmiltaan mitätön ajan kulusta riippumatta. Kohta 20; Balfourin julistusta, mandaattiasiakirjaa ja kaikkea niihin perustuvaa pidetään mitättöminä. Kohta 22; Palestiinan vapauttaminen hävittää sionistisen ja imperialistisen läsnäolon ja tuo vakiintuneen rauhan Lähi-itään. Kohta 23…sionistinen liike on laiton ja sen olemassaolo ja toiminta täytyy ehkäistä.

Siinä muutamia, edelleen voimassa olevia ja velvoittavia kohtia PLO:n 33 pykälää käsittävästä Kansallissopimuksesta. He eivät kunnioita Kansainliiton päätöksiä, eivät sen koommin YK:n niitä päätöksiä, jotka ovat heidän Kansallista sopimustaan vastaan. Mutta ovat olleet jo vuosikymmeniä jatkuvasti vaatimassa samaa YK:a toimimaan YK:n omaan peruskirjaan kirjoitettujen säädösten vastaisesti. Kiihotus ja suora tuhoaminen toista kansanryhmää vastaan nousee väistämättä esille jo pelkästään edellä olevista Kansallissopimuksen pykälistä.

Vuoden 1967 sodan jälkeen Israel tarjosi arabivaltioille ja PLO:lle sopimusta, siinä he vetäytyisivät kaikilta sodan aikana valloitetuilta alueilta, jos heidän kanssaan tehdään sitova ja kestävä rauha. Vastaus oli; ei milloinkaan rauhaa Israelin kanssa, ei milloinkaan neuvotteluja Israelin kanssa, ei milloinkaan Israelin valtion tunnustamista. Israelilla ei siis ollut vuoden 1967 jälkeen ketään, kenen kanssa neuvotella mistään. Näin myös Jerusalemin kohdalla. Tuon em 19 vuoden laittoman miehityksen aikana Jordania oli tuhonnut 57 synagogaa ja Talmud koulua Jerusalemin Vanhassakaupungissa.

Kaikki juutalaiset ja ei-muslimit ajettiin sieltä pois tai surmattiin, kaupunkiin ei saanut tulla kuin vain islaminuskoiset. Öljymäellä sijaitsevia juutalaisten hautoja häväistiin, hautakiviä rikottiin ja käytettiin maanteiden ja polkujen pohjina. Koko Vanhakaupunki oli muokattu täysin YK:n päätöslauselman 181 part IIID vastaiseen kuntoon, eikä siihen puuttunut tosimielessä kukaan, ei edes YK. Se, mitä Israel täsmällisesti teki vuoden 1967 sodassa, Jerusalemin kohdalla, oli että kaupunki palautettiin siihen asemaan-staus quo:n, jota YK oli sille tarkoittanutkin v.1947. Vasta vuoden 1967 jälkeen Jerusalem on ollut vapaa ja on sitä edelleen, siellä saavat kaikki uskonnot, juutalaiset, kristityt, muslimit ja monet muutkin, harjoittaa vapaasti omaansa.

Eri arabivaltioiden johtajien lausunnot ennen v.1967 sotaa, eivät juuri jätä mielikuvitukselle varaa. Samoin kuin Israelin itsenäistyessä, samat täysin ulkopuoliset arabivaltiot hyökkäsivät Israelin kimppuun, tarkoitus ei ollut perustaa valtiota nimeltä Palestiina, vaan yksinkertaisesti tuhota Israel ja surmata alueen ei-islamilaiset asukkaat. Egyptin presidentin sekä muiden arabijohtajien lausunnot ennen varsinaisia sotatoimia eivät anna juurikaan mahdollisuuksia ymmärtää heidän aikomuksiaan väärin.

Näin siis ennen kuin ainoatakaan laukausta oli vielä ammuttu. Kuten huomataan, kyse ei tuolloin ollut aikomuksista perustaa Palestiinan valtiota, vaan yksinkertaisesti jatkaa siitä mihin natsit sen jättivät. Näitä asioita ei tule unohtaa tänäänkään, kun samoin ajattelevat ryhmät ovat liikkeellä, samoin ajatuksin mutta uusin keinoin.

Gamal Abdel Nasser, Egyptin presidentti 26.5.1967: Aiomme aloittaa yleiset sotatoimet Israelia vastaan. Tästä tulee täydellinen sota. Meidän päätavoitteemme on Israelin tuhoaminen.

Egyptin Radio, Voice of Arabs, 18.5.1967: Yksiselitteinen toimintatapa jota sovellamme Israelia vastaan, on totaalinen sota, jonka tuloksena on sionistien olemassaolon täydellinen tuhoutuminen.

Hafez al-Assad, Syyrian puolustusministeri, 20.5.1967: Sotilaana itse uskon, että nyt on tullut aika käydä tuhoamistaisteluun.

Abdur Rahman Aref, Irakin presidentti, 31.5.1967: Israelin olemassaolo on virhe, joka täytyy oikaista, Tavoitteemme on selvä, poistaa Israel kartalta.

Näissäkin asioissa tietynlainen tosiasioiden tunnustaminen auttaisi huomattavasti helpommin muodostamaan kokonaiskuvaa, silloin myös ne kuuluisat "musta tuntuu" mielikuvat jäisivät taaemmaksi. Israel on koko olemassaolonsa ajan joutunut käymään hengissäpysymistaistelua, sitä se joutuu käymään edelleen. Olisi hyvä, jos kokonaisuutta voitaisiin tarkastella kaikkien faktojen myötä, eikä vain niiden, joita palestiinalaisosapuoli tänään pitää niin näyttävästi esillä.

 Päätöslauselma 242 jälleen kerran.

Myös YK otti kantaa tapahtumiin tämän ns kuuden päivän sodan jälkeen. Turvallisuusneuvostossa muotoiltiin sittemmin hyvin kuuluisaksi noussut päätöslauselma nro 242, jossa määriteltiin useita hyvin merkittäviä seikkoja. Koska niihin vedotaan vieläkin erittäin usein, tarkastelemme muutamia päätöslauselman avainkohtia ja kysymyksiä jotka niiden pohjalta nousevat esille. Sen eräät perusajatukset olivat: Israelin vetäytyminen, toiseksi määriteltiin miltä alueilta, kolmanneksi millä ehdoilla. Teksti oli laadittu kaiken kaikkiaan sen sisältöiseksi, ettei se rajannut mitään näistä kolmesta pääkysymyksestä kovinkaan yksiselitteisesti, ajatus oli selvästi jättää riittävästi neuvottelu- ja sovitteluvaraa kunkin kohdalle. Päätöslauselma annettiin julki 22.11.1967 ja siinä käytettiin mm seuraavia määritelmiä: 1. Israelin on vetäydyttävä viimeisessä konfliktissa valloittamiltaan alueilta. 2. Neuvotteluissa saavutettavan, alueita koskevan ratkaisun, on pohjauduttava oikeudenmukaisille ja turvallisille rajoille.

Eräs päätöslauselman silloisista pääarkkitehdeistä oli professori Eugene Rostow, tuolloin USA:n Poliittisten asioiden alivaltiosihteeri, hänen näkemyksensä 242:n sisältöön vaikuttavista seikoista olivat mm seuraavan laisia. "Päätöslauselma 242, jota tuolloin alivaltiosihteerin ominaisuudessa olin laatimassa, kehottaa osapuolia tekemään rauhan mutta sallii samalla Israelin hallinnoida valloittamiaan alueita, kunnes kestävä ja oikeudenmukainen rauha Lähi-itään on saatu aikaan. Kun sellainen rauha on saavutettu, Israelin on vetäydyttävä vuoden 1967 sodassa valloittamiltaan alueilta. Ei kaikilta valloittamiltaan alueilta, vaan alueilta jotka takaavat tulevien rauhanneuvottelujen pohjalta Israelille oikeudenmukaiset ja turvalliset rajat." (The Future of Palestine, Institute of National Strategic Studies, Nov.1993)

Tuolloin YK:ssa, sekä turvallisuusneuvostossa että myös yleiskokouksessa käytettiin runsaasti puheenvuoroja, joissa etsittiin määritelmiä turvallisille rajoille. Professori Rostowin mukaan puhuja toisensa jälkeen korosti, ettei Israelia voi pakottaa vetäytymään vuoden 1948-49 sotien jälkeen, ja armeijoiden kanssa sovituille rajoille, ns vihreälle linjalle, jotka ovat herkät ja haavoittuvat. Mutta kun rauha on saavutettu, Israelin tulee vetäytyä 242 mukaan tarkoitetuille ja siinä mainituille turvatuille ja tunnustetuille rajoille.

Juuri tähän samaan, siis päätöslauselman 242, oleelliseen sisältöön ja tarkoitukseen, viittasi myös toinen sen "arkkitehdeistä", Englannin silloinen YK-suurlähettiläs, lordi Caradon (Hugh McIntosh Foot) omassa lausunnossaan Beirut Daily Star-lehdelle 12.6.1974

"Määritelmät rajoista olivat hyvin huolellisesti harkittu ja valittu, niiden tulee olla turvalliset ja niiden tulee olla tunnustetut. Ne eivät siten voi olla turvallisia ennen kuin ne ovat tunnustetut, tämä on hyvin oleellista, tiedän hyvin missä rajat olivat ennen 1967 sotaa, ne eivät olleet tyydyttävät rajat, vaan juuri ne linjat joille armeijat pysähtyivät tuona yönä 1949, ne eivät olleet mitenkään lopulliset rajat. Olisi ollut väärin vaatia Israelia vetäytymään 4.6.1967 voimassa olleille rajoille, siksi me emme tehneetkään niin, ja uskon että teimme tuolloin oikein."

On erityisen huomattavaa että 242:n tulkinta määritteli rauhansopimusten tavoitteeksi koko Lähi-idän (Middle-East), kyse ei siis ollut missään tapauksessa ja ensisijaisesti Israelin ja palestiinalaisten välisestä kiistasta, kuten palestiinalaiset haluavat nyttemmin väittää. Tämä ilmiselvä tosiasia näyttää nykyään unohtuneen. Tuolloin, ennen sotaa Jordania piti hallussaan Länsirantaa sekä itäistä Jerusalemia, Egypti Gazaa ja Syyria Golania. Vaikka UNSC:n päätöslauselma 242sekä siihen viittaava 338, ovat edelleenkin koko Lähi-idän turvallisuuskysymyksiin eniten vaikuttavia päätöksiä, on huomattava, että kummassakaan niissä ei mainita Jerusalemia sanallakaan, ei sen koommin Palestiinaa.

PLO, joka perustettiin v.1964, ei palestiinalaisten edustajana ollut siten kiinnostunut niistä alueista jotka olivat tuolloin vielä arabien hallussa. Niin muodoin PLO:n, kuten myös ympäröivien arabivaltioiden päämäärä v.1967 oli yksiselitteisesti ja selvästi Israelin valtion tuhoaminen, ei palestiinalaisten asian ajaminen, sillä kyseistä ongelmaa ei tuolloin edes ollut. Siksi päätöslauselma 242 oli keskittynyt rajalinjauksiin ja rauhan etsimiseen Israelin ja arabinaapureiden välillä, ei palestiinalaisalueisiin, niistä sovittiin vasta 1993-1995 Oslon sopimusten myötä.

Palestiinalainen identiteetti.

Meidän jokaisen olisi joskus hyvä tiedostaa ja ymmärtää ne olosuhteet, jotka olivat vallalla tuolloin, vuoden 1967 sodan ja sitä seuranneiden vuosien aikoina. Ennen kesäsotaa ei ollut kyse Jerusalemista, ei Länsirannan ns setlementeistä, ei pakolaisista, ei vedestä eikä juuri mistään muustakaan, kuin Israelin olemassaolosta keskellä vihamielisiä arabivaltioita. Tänään ei näistä asioista puhuta lainkaan, nyt puhutaan palestiinalaisten historiallisista oikeuksista, heidän ikivanhasta uskonnollisesta ja kulttuurillisesta perinnöstä, joka ulottuu, heidän omatekoisen historiantulkintansa mukaan, vähintään 10.000:n vuoden päähän. Mutta miten asiat nähtiin noihin aikoihin, kun asetelmat nykyiseen konfliktiin luotiin, ja miten ne tuolloin ymmärrettiin? Siitä hieman tarkemmin seuraavassa.

Tosiasia on, että palestiinalaiset alkoivat löytää kansallista identiteettiään vasta havaittuaan v.1967, etteivät arabivaltiot kyenneet voittamaan Israelia aseellisessa taistelussa, eivät ainakaan vielä tuolloin. On huomattava myös, että vuoteen 1967 saakka ei ollut milloinkaan puhetta tai vaatimuksia valtiollisesta Palestiinasta, eikä siis myöskään Jerusalemista sellaisen pääkaupunkina, vaan juutalaisvaltion poistamisesta Lähi-idästä uskonnollisin, siis islamilaisin perustein. Siten päätöslauselmaa 242 ei voida mitenkään yhdistää Palestiinan valtion perustamiseen, 242 oli tehty tarkoituksella saada aikaan rauha Israelin ja kaikkien sen arabinaapureiden kesken. Perustettava valtio Palestiina ei ollut milloinkaan edes osa 242:n oleellista sisältöä, siihen mennessä ei kyseistä valtiohanketta edes ajateltu kuin eräänä strategisena vaikutusvälineenä.

Tätä kuvaa hyvin mm lausunto jonka silloinen PLO:n asevoimien komentaja, Saiga-terroristiryhmän johtaja sekä PLO:n Ylimmän Neuvoston (Supreme Council) jäsen Zuheir Mushin (luetaan myös Moushin tai Moshen) antoi Trouw-nimiselle hollantilaiselle lehdelle 31.3.1977, siis kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen. Halutaan näitä faktoja sitten ottaa tänään vakavasti tai ei, niiden sisältö, alkuperäinen tarkoitus ja perusajatus eivät siitä muuksi muutu, eivätkä ole muuttuneet kuluneiden 40 vuoden aikanakaan.

"Palestiinalaisen identiteetin luominen palvelee vain taktisia tarkoitusperiä. Todellisuudessa ei ole olemassa Palestiinan kansaa, vain poliittisista syistä puhumme palestiinalaisten identiteetistä. Ei ikinä eikä missään olosuhteissa tule kysymykseen, että niiden alueiden palauttaminen jotka sionistit valtasivat 1967 sodassa, riittäisi meille. Me vaadimme, me haluamme ja me tulemme ottamaan jokaisen kaupungin, kylän, talon ja peltotilkun juutalaisilta, ja vasta sitten kun olemme murskanneet heidät sotilaallisesti, voimme ehkä elää heidän kanssaan rauhanomaisesti.

Palestiinalaista kansaa ei sellaisenaan ole olemassa. Palestiinan valtion luominen on vain eräs keino jatkuvaan taisteluumme sionistista valtiota vastaan arabien yhtenäisyyden puolesta. Tosiasiassa ei ole mitään eroa jordanialaisten, palestiinalaisten, syyrialaisten ja libanonilaisten välillä. Vain poliittisista ja taktisista syistä puhumme tänään palestiinalaisen kansan olemassaolosta, sillä arabimaiden kansalliset etunäkökohdat vaativat, että asetamme erillisen Palestiinan kansan vastustamaan sionismia.

Katsokaahan, pelkästään taktisista syistä Jordania, joka on tunnustettu ja suvereeni valtio omine vahvistettuine rajoineen, ei voi siten vaatia Haifaa, Jaffaa, Ber Shevaa ja Jerusalemia, kun sen sijaan Israelin sisällä asuva palestiinalainen voi epäilemättä niin tehdä. Haluan korostaa, että sinä hetkenä, kun olemme vallanneet koko Palestiinan, yhdistämme välittömästi Palestiinan ja Jordanian". (Haastattelijana James Dorsey, Trouw, 31.3.1977. Lihavoinnit kirjoittajan).

Siirtokunnat, eli setlementit.

Niistä, jos mistään on tehty todellinen este ja kompastuskivi kaikelle mitä voidaan kutsua rauhan esteeksi. On paikallaan katsoa, milloin kysymys näistä siirtokunnista on ilmaantunut ja missä olosuhteissa. Tämän päivän media hehkuttelee niitä aivan kuin ne olisivat muodostuneet Israelin toimesta tarkoitushakuisesti jonkinlaisiksi kiusantekovälineiksi, ja niiden olemassaolo on enenevä uhka rauhalle. Siirtokuntia ei ole ollut olemassa ennen vuoden 1967 sotaa, joten ennen tuota ajankohtaa, palestiinalaiset eivät voineet vedota niihin rauhan esteenä. Yhtä lailla, ennen tuota sotaa, samat ryhmät tavoittelivat jatkuvasti Israelin lopullista tuhoamista ja valtion hävittämistä.

Seuraavassa YK:n Turvallisuusneuvoston päätöslauselman 242 erään arkkitehdin, professori, alivaltiosihteeri Eugene V. Rostowin kanta asutuskeskuksiin joita Israel alkoi v.1967 sodan jälkeen rakentaa myös Länsirannan alueelle. On syytä tiedostaa, että ne eivät ole nousseet aikaisemmin, siis ennen vuoden 1967 sotaa, varteenotettaviksi kysymyksiksi vaan vasta Oslo II:n yhteydessä 1995, mutta jolloin niistä sovittiin neuvoteltavan myöhemmin.

Juutalaisten oikeus siirtokuntiin Jordan-joen länsipuolen Palestiinassa, joka tarkoittaa siis, Israelissa, Länsirannalla ja Jerusalemissa oli määritelty kiistattomaksi. Sitä oikeutta ei ole milloinkaan kumottu, eikä sitä voida lopettaa paitsi Israelin ja sen naapurivaltioiden välisellä tunnustetulla rauhalla. Ei ole olemassa mitään jälkeenpäin laillisesti sitovaa, kyseiseen alueeseen kohdistuvaa välinettä tai instrumenttia, jolla juutalaisten oikeus asutuskeskuksiin voitaisiin kumota. (Lainaus Wall Street Journal`ista, 20.5.2011 Opinion Europe, Danny Ayalonin artikkeli "Israelin oikeus kiistanalaisilla alueilla." Jossa hän lainasi E.V.Rostowin lausuntoa)

Jerusalem kysymystä hieman tarkemmin. Vuonna 1993 Israel ja PLO, johtajanaan Jasser Arafat, sopivat tekevänsä rauhan ja tunnustavansa toisensa. Kyse oli ns Oslo I sopimuksesta, jonka perusteella Jasser Arafat sekä Israelin puolelta Shimon Peres sekä Jitshak Rabin saivat jaettavakseen Nobelin rauhanpalkinnon. Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten viralliseksi edustajaksi ja PLO vuorostaan tunnusti Israelin lailliseksi valtioksi. Kaksi vuotta myöhemmin, 28.9.1995 solmittiin ns Oslo II sopimus Egyptin puolella Akaban lahtea Taba nimisessä pikkukaupungissa, siksi sopimusta kutsutaan joskus myös Taban sopimukseksi.

Figure- 1- Map- of- Areas- A- B- and- C- after- Oslo- II. png

Tuolloin sovittiin alueellisista jaoista Länsirannan osalta seuraavasti; A-alueista, jotka ovat täysin PLO:n hallussa,(tummat) B-alueista, joissa siviilihallinto on PLO:n hallussa, Israel vastaa turvallisuuspuolesta, (ruskeat) sekä C-alueista, jotka jäävät Israelin haltuun (harmaat), kunnes yhdessä toisin sovitaan.

Jerusalem-kysymyksestä sovittiin käytävän neuvotteluja myöhemmin, siihen saakka kaupungin status-quo säilyy sellaisena kuin se on ollut vuoden 1967 sodasta lähtien. Lisäksi sovittiin, ettei kumpikaan osapuoli te yksipuolisesti mitään tämän sopimuksen sisältöä muuttavaa toimenpidettä. (Interim Agreement, Oslo II).

Vain vajaa kuukautta myöhemmin, 24.10.1995, USA:n korkein lainsäätäjä, kongressi, hyväksyi lakiesityksen, (jäljempänä, seuraavassa osiossa mainittu Jerusalem Embassy Act Public Law). Presidentti Clinton ei allekirjoittanut lakia välittömästi, hän halusi ensin nähdä, miten Oslo II sopimuksen edellyttämät aluesopimukset alkavat toimia, vai alkavatko ollenkaan. Laki hyväksyttiin joka tapauksessa vielä saman vuoden 1995 syksynä, mutta Clinton allekirjoitti ensimmäisen kuuden kuukauden siirtopäätöksen 1.12.1995, olettaen että puolen vuoden kuluttua, 31.5.1996, hän voisi jo jättää seuraavan siirtopäätöksen tekemättä ja laki kaikessa sisällössään voisi astua voimaan.

Näin ei milloinkaan tapahtunut, ei Clintonin kummallakaan kaudella, ei hänen seuraajansa George W. Bush`in kummallakaan kaudella, eikä sen koommin Barack Obamankaan nelivuotiskausilla. Lakia on siten tavallaan manipuloitu 17 vuotta, toukokuun 31.päivästä v.1999 lähtien raskaalla kädellä kahdesti vuodessa ja vedottu aina lain antamaan porsaanreikään puolen vuoden siirtopäätöksen muodossa. Tosiasiassa kaikkien em presidenttien tavoite on ollut saada aikaan rauhansopimus Israelin ja Palestiinan Itsehallinnon välillä.

Itsehallinnoksi PLO muuttui juuri Oslo I sopimuksen myötä, mutta pitää edelleen Palestiinan Kansallissopimusta ohjenuoranaan, eikä ole milloinkaan poistanut sieltä Israelin valtiolliseen tuhoamiseen liittyviä pykäliä. Samalla on huomattava, että kaikki em kolme presidenttiä, vakuuttivat presidentillisten kausiensa alussa, että vielä heidän aikanaan samainen laki tullaan asettamaan voimaan.

Näin oli jatkunut 22 vuotta, lakia on siirretty 45 eri kertaa, vedoten aina niihin samoihin syihin jotka kongressi oli määritellyt. Olivatko tilanteet joka ikinen kerta, kun kulloinenkin presidentti toteutti siirtopäätöksen, niin vakavat ja USA:n turvallisuutta uhkaavat, että siirtopäätökselle oli selkeät perusteet. Uskallan epäillä. Mutta Donald Trump teki nyt sen, minkä kaikki kolme hänen edeltäjäänsä, myös hän itse, olivat luvanneet tehdä kampanjoidessaan presidentin virasta, ja myös päästyään Valkoisen Talon hallitsijaksi.

Seuraavassa USA:n presidentin julistus 6.12.2017

Lain neljä pääkohtaa edellyttävät: että Jerusalem säilyy jakamattomana kaupunkina, että Yhdysvallat tunnustaa virallisesti Jerusalemin Israelin valtion pääkaupungiksi, että Yhdysvaltojen Israelin suurlähetystö siirretään Tel Avivista Jerusalemiin mahdollisimman pikaisesti, kuitenkin viimeistään 31.5.1999 että presidentillä on oikeus, katsoessaan USA:n sisäisen turvallisuuden tai sen intressien niin vaativan, siirtää kyseisen lain täytäntöönpanoa enintään kuudella kuukaudella eteenpäin.

Quote Kongressi on vuodesta 1995 Jerusalemin suurlähetystölain, (Jerusalem Embassy Act-law julkinen laki 104-45) mukaisesti vaatinut Yhdysvaltoja tunnustamaan Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi ja siirtämään Israelin suurlähetystömme tähän kaupunkiin. Yhdysvaltain senaatti vahvisti uudelleen tämän säädöksen yksimielisesti 5. kesäkuuta 2017.

Nyt, 22 vuoden kuluttua lain hyväksymisestä, olen päättänyt, että on aika, että Yhdysvallat tunnustaa virallisesti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi. Tämä pitkään viivästynyt todellisuuden tunnustaminen edustaa parasta intressiä sekä Yhdysvalloille, että Israelin ja palestiinalaisten välisen rauhan tavoittelemiselle.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten Yhdysvallat, presidentti Trumanin alaisuudessa, tunnusti Israelin valtion. Siitä lähtien Israelin valtio on pitänyt pääkaupunkiaan Jerusalemissa, siinä juutalaisten pääkaupungissa, joka perustettiin muinaisina aikoina. Israelin hallitus sijaitsee Jerusalemissa, samoin Israelin parlamenttitalo, Knesset; sen korkein oikeus; pääministerin ja presidentin virka- asunnot; ja monien sen ministeriöiden päämajat. Jerusalem on paikka, jossa Yhdysvaltojen viralliset edustajat, presidentti mukaan luettuna, tapaavat israelilaiset kollegansa. Siksi on tarkoituksen mukaista, että Yhdysvallat tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi.

Olen myös päättänyt, että Yhdysvallat siirtää Israelin suurlähetystönsä Tel Avivista Jerusalemiin. Tämä toiminta on sopusoinnussa kongressin tahdon kanssa, sellaisena kuin se on ilmaistu laissa.

Tämänpäiväiset toimet, Jerusalemin tunnustaminen Israelin pääkaupungiksi ja ilmoitus suurlähetystön siirtämisestä, eivät heijasta Yhdysvaltojen irtautumista voimakkaasta sitoutumisestaan kestävän rauhansopimuksen aikaansaamiseksi. Yhdysvallat ei ole edelleenkään ottanut kantaa mihinkään lopulliseen status-kysymykseen.

Israelin suvereniteetin rajalinjat Jerusalemissa ovat riippuvaisia osapuolten välisistä lopullisista status-neuvotteluista. Yhdysvallat ei ota kantaa rajalinjoihin tai rajoihin.

Kaiken yläpuolella, suurin toivomme on rauha, myös kahden valtion ratkaisun mukaisesti, jos molemmat osapuolet niin sopivat. Rauha ei ole koskaan tavoittamattomissa niiltä, jotka ovat halukkaita sen saavuttamaan. Sillä välin Yhdysvallat tukee edelleen pysyvää tilaa (status quo) Jerusalemin pyhillä paikoilla, mukaan lukien Temppelivuori, joka tunnetaan myös nimellä Haram al Sharif. Jerusalem on nykyään, ja sen täytyy pysyä paikkana, jossa juutalaiset rukoilevat Länsimuurilla, jossa kristityt kulkevat Via Dolorosalla, ristintiellä, ja jossa muslimit palvovat Al-Aqsa-moskeijassa.

Tämänpäiväisellä päätökselläni hallintoni vahvistaa uudelleen pitkäaikaisen sitoutumisensa rauhan ja turvallisen tulevaisuuden luomiseksi Lähi-itään. On aika kaikkien sivistyneiden valtioiden ja ihmisten vastata erimielisyyksiin perustellulla vuoropuhelulla, ei järjettömällä väkivallalla, ja nuorten ja maltillisten äänten kautta Lähi-idän vaatia itselleen kirkasta ja loistavaa tulevaisuutta.

Omistautukaamme tänään uudelleen keskinäisen ymmärryksen ja kunnioituksen polulle, uudelleenarvioiden vanhat käsityksemme ja avaten sydämemme ja mielemme uusille mahdollisuuksille. Pyydänkin Lähi-idän johtajia, poliittisia ja uskonnollisia; israelilaisia ja palestiinalaisia; juutalaisia, kristittyjä ja muslimeja, liittymään meihin tässä kestävän rauhan jalossa tavoittelussa.

Täten minä, Donald J. Trump, Amerikan Yhdysvaltojen presidentti, Yhdysvaltojen perustuslain ja lakien antaman valtuutuksen nojalla julistan, että Yhdysvallat tunnustaa Jerusalemin Israelin valtion pääkaupungiksi ja että Yhdysvaltojen Israelin suurlähetystö siirretään Jerusalemiin niin pian kuin mahdollista.

Tämän vakuudeksi olen omakätisesti allekirjoittanut tämän kuudentena päivänä joulukuuta, Herran vuonna 2017, ja 241 vuotta Amerikan Yhdysvaltojen itsenäistymisestä. Unquote

170523- trump- holocaust- memorial- note- njs- 901a_10743d27c3bf8c4261e262ba707b0208_Fotor. jpg

Donald J. Trump

Miten tätä päätöstä tulisi oikein lukea? Maailman reaktiot ovat olleet lähes yksipuolisesti tuomitsevia. Kuitenkaan Trump ei itse julistuksen sisällöllä määritellyt muita suuntaviivoja kuin, että Jerusalem on Israelin pääkaupunki ja että suurlähetystö siirretään sinne. Laissa mainittua sanaa "jakamaton" voidaan tulkita parhaiten siten, että eri uskonnot saavat harjoittaa siellä vapaasti omaansa, kuten se on nytkin. Juuri siihen liittyen se määrittelee myös USA:n kannan, Jerusalemia ei jaeta kahden valtion pääkaupungiksi, vaan kannatetaan YK:n päätöslauselman 181/ Part III D toteutumista, joka vastaa parhaiten nykytilannetta. Kun Jerusalem oli Jordanian miehityksen alaisena, vain islaminuskoiset saivat harjoittaa uskontoaan Vanhakaupungissa, joten sellainen olosuhde ei voi olla mitenkään YK:n alkuperäisen tarkoituksen mukainen, eikä siten tasapuolinen maailman muille uskonnoille, etenkään juutalaisuudelle ja kristinuskolle.

USA:n päätös on kuitenkin vain heidän omaan sisäiseen lakiinsa sidottu. Se ei sido sen koommin Israelia kuin palestiinalaisiakaan. Jos tulevissa rauhanneuvotteluissa kyetään sopimaan Jerusalemin jakamisesta kahden valtion pääkaupungiksi, niin silloin myös USA:n on se hyväksyttävä, ja sitä Trumpin julistus myös tarkoittaa. Hän ei määritellyt Jerusalemia sen koommin Itä- kuin Länsi-Jerusalemiksi, vaan yhdeksi sellaiseksi, ja se antaa liikkumavaraa myös neuvotteluille. On myös huomattava, että Venäjä tunnusti jo keväällä 2017, Länsi-Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi. YK, arabi- ja islamilainen maailma eivät reagoineet siihen mitenkään negatiivisesti.

Yhtä lailla on tosin selvää, että palestiinalaisille kelpaavat vain ne osat jotka sijaitsevat Vanhakaupungin muurien sisäpuolella, etenkin muslimikortteli ja Temppelivuori. Mikään vähempi ei heille riitä. Millä perusteilla, on kysymys, joka jakaa tänäänkin mielipiteitä laidasta laitaan. Jerusalemin kohdalla kysymys ei ole strategiasta, ei taktiikasta eikä taloudellisista intresseistä, vaan yksinkertaisesti uskontoon liittyvistä peruuttamattomista asioista. Näin on puolin ja toisin.

Islamille kaupunki on heidän uskontonsa kolmanneksi pyhin paikka, heti Mekan ja Medinan jälkeen, ajoitus alkaa noin vuodesta 622 jKr. Juutalaisille Jerusalem on uskonnollinen ykköskohde, ajoitus alkaa noin 3000 vuotta sitten. Kummankin uskonnon siteet Jerusalemiin ulottuvat lisäksi vielä pitkälle eskatologiseen tulevaisuuteen, joten niistä pidetään kiinni, hinnalla millä hyvänsä. Palestiinalaisten vaatimukset liittyen Jerusalemiin, ovat erikoisia siinä merkityksessä, että kun Jordanian, itäiseen Jerusalemiin kohdistunut täysin laiton miehitys loppui kesäkuussa 1967, niin Israel jätti Temppelivuoren hoito-oikeuden Jordaniassa päämajaansa pitävälle Waqf-säätiölle, ei alueen palestiinalaisille. PLO kaappasi kuitenkin itselleen oikeuden neuvotella Jerusalemin asemasta, vaikka oli järjestönä kieltäytynyt hyväksymään YK:n res 181 päätöstä sekä siihen liittyvää Part IIID Jerusalemin kansainvälistämisehdotusta. Tässäkin tapauksessa Jasser Arafatin aikanaan antama ja soveltama ohjeistus, "haluamme kaiken antamatta mitään", sopii hyvin kuvaan.

Jotta ymmärtäisimme asioita niiden oikeilla nimillä, onkin paikallaan tarkastella tapahtumia Oslo II sopimuksen jälkeisiltä vuosilta, juuri niiltä ajoilta, joihin USA:n kongressin säätämä laki ajoitti sopimuksen siirtymävaiheen. Siis viime vuosituhannen loppuun. Neuvotteluja eri Oslo II sopimukseen liittyvien aluejakojen muuttamisesta käytiin jatkuvasti, sopimuksia ei kuitenkaan saatu aikaan, vaikka USA:n presidentti Clinton käytti niihin kaiken mahdollisen arvovaltansa. Kaikkein lähimpänä oltiin vuonna 2000, heinäkuussa käytyjen Camp Davidin neuvottelujen aikana. Osapuolet olivat Israelin puolelta pääministeri Ehud Barak ja PLO:n Jasser Arafat.

Käytännössä neuvottelut katkesivat ennen muuta Jerusalem kysymykseen. Israel halusi, että Vanhakaupungin juutalaiskortteli ja armenialaiskortteli säilyisivät heidän hallussaan, sekä oikeus rukoilla Länsimuurilla. Näin ollen koko itä-Jerusalem, Temppelivuori ja Öljyvuori jäisivät palestiinalaisille pääkaupungikseen. Ehud Barak oli mennyt niin pitkälle kuin mahdollista, hyvin tietäen, että ilman mitään kytkentää Vanhaankaupunkiin ja Temppelivuoreen, sopimusta ei hyväksyttäisi Israelin hallituksessa. Arafatille tämäkään ei riittänyt, hän vaati koko Vanhakapungin palestiinalaisille, mutta oli valmis harkitsemaan mahdollisuutta, jossa juutalaisille annettaisiin oikeus käydä rukoilemassa Länsimuurin lähellä, ei siis itsensä muurin luona, vaan jonkun matkan päässä siitä.

Presidentti Clinton koetti vielä saada aikaan kompromisseja, mutta turhaan. Neuvottelut aloitettiinkin jo heti tietynlaisella periaatteellisella julkilausumalla, mistään ei sovita ennen kuin kaikesta on sovittu. Niinpä Camp David päättyi ilman sopimusta, ja useat Clintonin ja muidenkin neuvottelijoiden jälkeenpäin antamat lausunnot, antoivat ymmärtää Arafatin menneen liian pitkälle vaatimuksissaan. He olisivat saaneet koko Länsirannan, itä-Jerusalemin ja etenkin Temppelivuoren, vain pienellä myönnytyksellä ymmärtää Vanhakaupungin ja Länsimuurin merkitystä juutalaiseen uskontoon. Camp David päättyi tuloksettomana, sen seurauksena alkoi kuitenkin ns toinen intifada.

Tästäkin on yritetty vierittää syy Israelin haluttomuudeksi saada aikaan rauha. Tosiasioita ei tule kuitenkaan unohtaa, vaikka haluttaisiinkin katsella asioita palestiinalaisväritteisten silmälasien läpi. Noidenkin tapahtumien jälkeen on neuvotteluja käyty, Jasser "Abu Ammar" Arafatin poistuttua kuvioista marraskuussa 2004, tilalle astui vielä nykyisinkin valtaa pitävä Mahmoud "Abu Mazen" Abbas. Neuvotteluja on käyty, niin Ariel Sharonin, Benjamin Netanyahun, Ehud Olmertin kuin Tzipi Livninkin ollessa Israelin pääministeri. Yhdysvallat on pannut kaikkensa peliin joka kerta, mutta yhtä lailla kaikki on lopulta törmännyt Jerusalemin muureihin. Vuoden 2014 kevään jälkeen, ei ole neuvoteltu. Palestiinalaiset ovat katsoneet parhaaksi yrittää valtiojulistusta ilman, että neuvotellaan Israelin kanssa. Ilman Israelin mukanaoloa, muodossa tai toisessa, se ei tule onnistumaan.

Jotenkin asioiden tulee kuitenkin edetä, jossain palestiinalaisten tulee asua. Jotenkin heitä täytyy hallinnoida, töitä on tehtävä, lasten on käytävä koulua ja elinolosuhteiden täytyy parantua. Mutta yhtä lailla on selvää, etteivät ne voi muuttua paremmiksi toisen valtion tuhoamiseen tähtäävillä toimenpiteillä, kuten PLO:n Kansallissopimus määrittelee. Johtajien on vaihduttava, tai sitten asenteiden on muututtava, rakettien ja ohjusten ampuminen ja jatkuvat terrori-iskut eivät tuo muuta tullessaan kuin enenevää kurjuutta. Palestiinalainen opetuskokonaisuus kouluissa on ollut jo vuosikymmeniä sitä luokkaa, että mitään yhtäkkistä suunnanmuutosta on turha odottaa, vaikka nimet saataisiinkin sopimus- papereihin. Gaza on jo nyt ylikansoitettu, sen sisäinen infrastruktuuri ei kestä yhä kasvavia väkimääriä, eikä Hamasin toimet jatkaa aseellista konfliktia ole mitenkään asukkaiden olosuhteita parantavaa toimintaa.

Kaikki nämä asiat ja paljon muuta, ovat olleet neuvottelupöydillä jo useiden vuosien ajan eri yhteyksissä, ilman muutosta. Jerusalem laki on odottanut 22 vuotta parempia olosuhteita astuakseen voimaan, mutta asetelmat sellaiseen ovat viimeisten vuosien ajan pelkästään huonontuneet. Pahimpana kaikesta pidän itse USA:n edellisen presidentin Barack Obaman toimintaa. Vaikka hän kertoi olevansa kristitty, ei se heijastunut hänen Lähi-idän asenteissaan suinkaan Raamattua myötäileväksi, vaan pikemminkin islamia uskontona ymmärtäväksi.

Jos Abbas ja kumppanit ottaisivat myönteisen ja realistisen kannan tähän uuteen asetelmaan, mahdollisuudet jopa kahden valtion malliin paranisivat oleellisesti. Ongelma on kuitenkin siinä, että Hamas ei voi tehdä mitään myönnytyksiä rauhan suhteen, heiltä loppuisi samalla hetkellä Iranin aseellinen ja taloudellinen tuki. He eivät yksinkertaisesti voi milloinkaan luopua aseista ja asevoimistaan, niin voimakas on Iranin, samalla myös islamin vaikutus Hamasiin, huolimatta siitä, että uskonnollisesti ollaankin täysin vastakkaisilla linjoilla.

Yhtä lailla se olisi ehdoton edellytys alkaa neuvotella edes jostakin, joka voisi johtaa parempaan lopputulokseen Gazan asukkaiden kohdalla. Vastaavasti Iran edellyttää myös, ettei Mahmoud Abbasin Fatah-ryhmä tee sekään mitään myönnytyksiä Jerusalemin islamilaisen aseman suhteen. Sen täytyy kuulua islamille, mille ryhmälle tai suunnalle tahansa, mutta ehdottomasti vain islamin uskoa tunnustavalle sellaiselle.

Maltilliset sunnalaiset arabivaltiot, Egypti, Saudi-Arabia, Qatar, Bahrain ja Emiraatit, haluavat etsiytyä pikemminkin Israelin antaman turvatakuun suojiin, kuin vaatisivat Palestiina-kysymyksen pikaista ratkaisua, kahden valtion mallia ja Jerusalemin jakamista. Tässä kohden olisi ennemminkin nähtävä ja ymmärrettävä taustalla piilevä ja yhä voimistuva Iranin voimakas shiia-islamilaisen uskonnollisen hegemonian levittäytyminen kohti sunnalaisia arabivaltioita.

Donald Trumpille jäi ainoaksi mahdollisuudeksi vahvistaa aseellisesti näitä maltillisempia sunnalaisia arabivaltioita, etenkin ensimmäisenä tulilinjalla olevia Kuwaitia ja Saudi-Arabiaa. Saudien vahvistuminen riittävän voimakkaaksi tekijäksi estämään Iranin nousevaa uhkaa, kestää kuitenkin vielä vuosia ja tälle aikavälille Saudit ja kumppanit tarvitsevat jonkun alueellisen voimatekijän. Sellaisen, jolle Iran on myös uhka, mutta joka pystyy, tarvittaessa yksinkin, torjumaan sen millä aseellisella keinolla sitä sitten tarvittaisikaan. Vain Israel täyttää kyseiset kriteerit.

Venäjän ja Turkin avoin tuki Iranille on sekin omiaan lisäämään jännitystä sunnalaisissa arabivaltioissa, miten Trump reagoi siihen, on vielä avoin kysymys ja vastausta siihen saadaan odotella, kunnes Syyria sisällissota on saatu päättymään ja jonkinlainen tasapaino alueen sotilaallisten ryhmien välille on muodostunut. Turkin avoin vihamielisyys Syyrian presidentti Assadia kohtaan, ei lievennä sekään alueellista jännitettä, myös päinvastoin. Ainoa kumpaakin yhdistävä tekijä on Jerusalem kysymys, historia opettaa, että kun vihollisilla on yhteinen vihollinen, ne saattavat hetkeksi unohtaa keskinäiset erimielisyytensä.

Julkisuudessa on epävirallisesti vilahdellut muutamia kertoja USA:n ja saudien rauhansuunnitelma, miten Jerusalem sijoittuu siihen, on kuitenkin kysymys, johon kaikki lopulta tulee joko kaatumaan tai pysymään pystyssä. Itä-Jerusalemissa sijaitseva Orient House oli pitkään eräänlainen keskus, jossa arabijohtajat kokoontuivat, mutta sen asema on vuoden 1967 sodan jälkeen muuttunut ennemminkin vain symboliseksi osaksi historiaa. Jerusalemin kaakkoispuolella sijaitsevaa arabikylää, Abu Dis`iä, on myös kaavailtu mahdollisen palestiinalaisvaltion mahdolliseksi pääkaupungiksi. Siihen liittyvä ongelma on kuitenkin se, että se ei ole osa Jerusalemin kaupunkia, joka puolestaan on ehdoton edellytys palestiinalaisille.

Iran horjuttaa Lähi-idän rauhaa enemmän kuin kysymys Jerusalemista.

Donald Trumpin päätös siirtää Yhdysvaltain suurlähetystö Tel Avivista Jerusalemiin ei ole erityisen dramaattinen, sanoo Olli Ruohomäki. Yhdysvaltain kongressi oli jo Oslon rauhansopimuksen toisen vaiheen solmimisen aikoihin 1995 päättänyt tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi, ja Bill Clintonista alkaen Yhdysvaltain presidentit olivat puheissaan luvanneet tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi.

Kun Donald Trump edeltäjistään poiketen toteutti lupauksensa, hän perusteli sitä sillä, että Israel-Palestiina-konfliktissa on otettava uusia avauksia, koska neuvottelut ovat pitkään olleet jäissä.

- Trump on ihan objektiivisesti oikeassa siinä, että niin sanottu rauhanprosessi on pysynyt paikoillaan jo kauan ilman mitään tulosta, sanoo Suomen Ulkopoliittisen Instituutin vieraileva vanhempi tutkija Olli Ruohomäki.

- Olen kriittinen suhteessa niihin ääniin, että tämä oli takaisku rauhanprosessille. Olin itse Suomen apulaisedustajana palestiinalaishallinnossa Ramallahissa 2005-2007, ja rauhanprosessi oli jo silloin kuolinkouristuksissaan. Ei tämä siinä mielessä mikään viimeinen niitti ole, Ruohomäki sanoo.

Välittömänä reaktiona Ruohomäki näkee niin sanotun arabikadun eli arabimaiden kansalaismielipiteen kiihtymisen. Palestiinan itsehallinto perui torstaina koulupäivän, jotta nuoriso pääsee kaduille. Torstaina salafijihadistinen terroristijärjestö Hamas ampui Gazasta raketin. Eri puolilla palestiinalaisalueita on raportoitu levottomuuksista.

- Esimerkiksi Saudi-Arabia, joka Lähi-idässä on vahvimpia Washingtonin liittolaisia, joutuu pelkän oman arabikatunsa vuoksi tuomitsemaan Trumpin päätöksen, mutta ei se tarkoita, että saudi-kuningashuone oikeasti ajattelisi asiasta aivan niin, Ruohomäki arvioi.

Israel jopa arabimaiden liittolainen

Ruohomäen mukaan Lähi-idässä paljon suurempi kysymys koskee tällä hetkellä Irania, joka 2015 solmitun ydinsopimuksen jälkeen on pystynyt ulottamaan valtansa Välimeren rannikolle saakka.

Irakin ja Syyrian pitkittyneessä tilanteessa šiialaisen Iranin ja sunnalaisen Saudi-Arabian välinen kilpailu on johtanut siihen, että arabikadusta riippumatta arabivaltiotkin etsivät yhteisiä intressejä Israelin kanssa.

 

UNESCO:n päätöslauselma olikin häpeällinen, koska se ei ollut objektiivinen ja faktoihin perustuva.

- Iran kontrolloi jo Bagdadin hallintoa, mutta lisäksi Syyria ja Libanonissa toimiva Hizbollah ovat sen talutusnuorassa. Tässä suhteessa Saudi-Arabia, Jordania, Egypti ja Israel ovat liittolaisia, vaikka suhde Israeliin onkin tutkan alla, Ruohomäki sanoo.

- Silti heillä on yhteinen intressi Irania vastaan. Tämä määrittää Lähi-idän geopolitiikkaa nykyään paljon enemmän kuin Israel-Palestiina-kysymys, Ruohomäki sanoo.

Paikallistasolla voidaan silti nähdä levottomuuksia. Heti Trumpin päätöksen jälkeen palestiinalaisjärjestöt julistivat kolme vuorokautta kestävät "raivonpäivät".

- Aina, kun jotakin tapahtuu, Länsirannalla ja Gazassa järjestetään mielenilmaisuja. Se on ihan normihommaa. Jää kuitenkin nähtäväksi, seuraako tästä muuta kuin se, että arabikatu velloo jonkin aikaa, Ruohomäki toteaa.

Trumpin taustalla YK:n tapa mitätöidä juutalainen historia

Trumpin päätös voi Olli Ruohomäen mukaan olla osittain myös reaktiota YK:n toimintaan. Lokakuussa 2016 YK:n kasvatus-, kulttuuri- ja tiedejärjestö UNESCO antoi päätöslauselman, joka puhuu Jerusalemin Temppelivuoresta käytännössä yksinomaan vain osana islamin historiaa ja käyttää siitä vain paikan islamilaista nimeä Haram al-Sharif.

- Unescon päätöslauselma olikin häpeällinen, koska se ei ollut objektiivinen ja faktoihin perustuva. Trump katsoo, että Israelia on kohdeltu kansainvälisen politiikan areenoilla väärin, Ruohomäki sanoo.

Hän pitää kaksinaismoralistisena sitä, että kun Ruotsin hallitus lokakuussa 2014 yksipuolisesti tunnusti Palestiinan valtion, sitä ei pidetty rauhanprosessin kuoliniskuna.

- Siitä ei kuitenkaan seurannut voimakkaita kannanottoja, Ruohomäki huomauttaa.

- Trump taas näyttää ajattelevan, että jokaisella valtiolla on oikeus itse määrätä oman pääkaupungin sijainti. Palestiinalaishallinto puolestaan de facto toimii Ramallahista käsin. Itä-Jerusalemin identiteetti on palestiinalaiselta kannalta puhtaasti symbolinen, Ruohomäki sanoo. (Artikkeli julkaistu alkuperäisenä Kirkko ja Kaupunki lehdessä 8.12.2017.)

Pari sanaa miehityksestä.

Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa 30.11.2017 saatiin aikaan kuusi erityisesti Israelia tuomitsevaa päätöslauselmaa. Sama kokous käsitteli toki muitakin asioita ja päätti antaa yhden tuomitsevan päätöslauselman kullekin maalle; Syyrialle, Pohjois-Korealle, Iranille, Krimin niemimaan tilanteesta, Myanmarille sekä USA:lle sen Kuubaa koskevan kauppasaarron takia.

Mutta Israel sai kuitenkin, ja taas kerran tietää olevansa Palestiinan, Golanin, sekä Jerusalemin laiton miehittäjä, sen lait ja asetukset ja toimet julistettiin kaikkialla miehitysalueilla pätemättömiksi. Siitäkin huolimatta, että samainen YK, sekä myös Kansainvälinen Punainen Risti, ovat itse määritelleet termin miehitys seuraavasti, näin myös suomalainen sanakirja:

Miehitys on toimenpide, jossa valtion armeija valloittaa toisen valtion alueen ja ottaa sen hallintaansa. Miehitys tehdään usein osana sodankäyntiä, toisinaan se myös aloittaa tai päättää sodan. Miehityksen ei kuitenkaan tarvitse tapahtua osana sodankäyntiä, vaan historia tuntee tapauksia, joissa valtio on miehittänyt toisen valtion alueita ilman sotaa (esim. Turkin vallattua osan Kyproksesta). Miehitystä on säännelty useilla kansainvälisillä sopimuksilla, tärkeimpinä sodankäyntiä koskeva Haagin yleissopimus 1907 ja Geneven sopimus 1949 siviilien suojelemisesta sodan aikana.

Miehitys on väliaikainen toimi, jonka aikana alueen (miehitetyn valtion) asukkaat säilyttävät aiemman kansalaisuutensa ja oikeusasemansa. Miehittävällä valtiolla ei ole oikeutta liittää miehitettyä aluetta omaan alueeseensa ainakaan ennen rauhan solmimista. Miehittäjän on pyrittävä palauttamaan ja säilyttämään järjestys ja turvallisuus miehitetyllä alueella. Se voi korvata alueen hallintoviranomaiset miehitysviranomaisilla, mutta tuomioistuimet saavat jatkaa toimintaansa. (Suomalainen tietosanakirja, Weilin+Göös, 1989-1993, lihavoinnit kirjoittajan selvennöksiä)

Kyse on siis kahden itsenäisen, YK:n tunnustaman valtion välisistä asioista ja toimenpiteistä. Vuodesta 1948 lähtien, Iso-Britannian entisellä Palestiinan mandaattialueella ei ole ollut, eikä ole vieläkään, kuin vain yksi tunnustettu valtio. Israel ei siten voi olla miehittäjä, sillä se ei ole ottanut haltuunsa eikä pidä tälläkään hetkellä hallussaan toisen itsenäisen, YK:n tunnustaman valtion maa-alueita. Sitä vastoin Jordanian, ja tietysti myös Egyptin osalta, kaikki Länsirannan, Itä-Jerusalemin ja toisaalta Gazan alueiden miehitykset ovat olleet laittomia. Kysyä voisi jälleen, miksi ei niihin milloinkaan puututtu kuluneiden 19 vuoden aikana.

Milloinkaan ei ole ollut olemassa itsenäistä valtiota nimeltä Palestiina, joten sellaista ei myöskään voi miehittää sanan juridisessa merkityksessä. Nykyinen tarkkailijavaltion status ei sekään merkitse vielä itsenäisen valtion asemaa, siksi sitä ei myöskään voi tunnustaa viralliseksi valtioksi muiden puolesta, vaikka niin on jo tehtykin. Asetelma miehityksestä saattaa muuttua, jos Israel aloittaa jonkin Palestiinalle kuuluvan alueen miehittämisen sen jälkeen, kun niiden kahden välillä on solmittu rauha, määritelty molemminpuolisesti rajat ja tunnustettu toinen toisensa itsenäisinä valtioina myös YK:n Turvallisuusneuvoston taholta.

Juuri tähän YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 242 sisältö ja myös tarkoitus tähtäävät. Sitä ennen sama päätöslauselma edellyttää Israelille turvallisia ja tunnustettuja rajoja Lähi-idän muiden valtioiden taholta, käytännössä siis rauhansopimuksia niiden kanssa.

Sellaista on vaikea kuvitella lähitulevaisuudessa tapahtuvaksi, etenkin kun Libanon ja Syyria ovat edelleen teknisesti ottaen sodassa Israelin kanssa. Rauha Egyptin kanssa on hauras ja kylmä, sitä pitää yllä vain USA:n tuki ja Maailmanpankin rahoitus ja taloudellinen apu. Toisen rauhansopimuskumppanin, Jordanian sisäpoliittinen tilanne on sekin hyvin kriittinen, paikallinen Muslimiveljeskunta painostaa jatkuvasti ja voimakkaasti kuningas Abdullah II:ta tarkentamaan sopimuksen ehtoja paremmin islamilaista näkökulmaa myötäileväksi.

On hyvä muistuttaa itseämme myös siitä, että YK:n Turvallisuusneuvoston päätökset ovat sitovia vain, jos kansainvälinen rauha ja turvallisuus ovat uhattuna, kuten on määritelty YK:n perussopimuksen kappaleessa VII (Toimenpiteet koskien uhkia rauhaa vastaan, rauhan rikkominen, hyökkäysteot).

Jerusalem, juutalainen vai islamilainen kaupunki?

Tänään saatetaan palestiinalaisten taholta julistaa voimalla, että Jerusalem on aina ollut puhtaasti arabi- tai islamilainen kaupunki. Samaan hengenvetoon muistutetaan UNESCO:n vuoden 2016 lokakuussa tekemistä päätöksistä, joiden mukaan juutalaisia ei ole milloinkaan, minkään tunnetun historian aikana, asunut tai edes oleskellut sen koommin Jerusalemissa, kuin koko alueellakaan. Se, että tällainen päätöslauselma saatiin aikaan arabiklikin vähemmistön päätöksillä, ja valtaosan jättämättä äänestämättä, ei tee oikeutta historialle.

Mutta se osoittaa, jälleen kerran, sekä YK:n, että sen alaisen UNESCO:n, ja edelleen UNESCO:on kuuluvan Maailman Perintökohdekomitean asennetta niin tunnettuun ja todistettuun historiaan, ja miten helppoa on näistä, jokaiselle itsestään selvistä tosiasioista, on livetä pelkästään poliittisten suuntausten vuoksi. Jerusalemissa on aina, kautta sen 3000;n vuoden tunnetun historian, asunut juutalaisia. On asunut, huolimatta siitä, että kaupunki on valloitettu, hävitetty ja uudelleenrakennettu kymmeniä eri kertoja vuosituhansien aikana.

Ohessa taulukko Jerusalemin tunnetun nykyhistorian väestöjakaumasta. Vuosi Juutalaiset Muslimit Kristityt Yhteensä

1800 8,750

1838 11,000

1844 7,120 5,000 3,390 15,510

1876 12,000 7,560 5,470 25,030

1896 28,112 8,560 8,748 45,420

1922 33,971 13,411 4,699 52,081

1931 51,222 19,894 19,335 90,451

1948 100,000 40,000 25,000 165,000

1967 195,700 54,963 12,646 263,309

1987 340,000 121,000 14,000 475,000

1990 378,200 131,800 14,400 524,400

1995 421,000 164,300 16,300 662,600

2007 489,480 213,640 22,080 725,020

2011 497,000 281,000 14,000 792,000

2015 524,700 307,300 12,400 857,800

 

Miten tästä eteenpäin?

Vastaukseen ei tarvita ennustajanlahjoja, kuten edellä on varmaankin selvinnyt, ongelmat eivät ole sellaisenaan "käsin kosketeltavia" ja joita voitaisiin joko nostaa pöydälle tai lakaista maton alle. Ongelmat eivät ratkea sillä, että demonisoidaan Israel ja pyhitetään palestiinalaiset, aivan kuin kaikki Lähi-idän ongelmat ratkaistaisiin vain sillä, että Israel luovuttaa palestiinalaisille kaiken sen, mitä he haluavat. Maallisesti ajatellen ongelmien pitäisi tulla ratkaistuiksi sillä, että tarkastellaan puolueettomasti mitä on sovittu, päätetty ja miten tuloksiin on tultu. Mutta Lähi-idässä, tuossa uskontojen kiehuvassa kattilassa, ei mikään ole kuitenkaan sitä miltä näyttää tai länsimaissa toivotaan.

Uskonto vaikuttaa aivan kaikkeen, milloin suoraan, milloin välillisesti, mutta vaikuttamatta se ei milloinkaan ole. Kenen uskonto on oikeampi ja kenen taas vähemmän oikeaa, ei tietenkään voi olla ongelmien ratkaisu, sillä kaikki ovat sitoutuneet omaansa, eikä mielipiteitä ja uskomuksia voi irrottaa korvien välistä ja korvata ne väkisin omalla, mielestään paremmalla. Jerusalem on tästä aivan erinomainen esimerkki, sen parempaa mallia kolmen eri uskonnon peräänantamattomasta sitoutumisesta yhteen ja samaan paikkaan, maan päältä tuskin löytyy.

Juutalaiset rukoilivat hajaannuksen aikoina; Ensi vuonna Jerusalemissa. Tänään he sanovat; me olemme tulleet takaisin, emmekä enää lähde täältä milloinkaan pois.

Jasser Arafat kiteytti islamilaisen ajattelumallin Jerusalemista toukokuussa 1994 Johannesburgissa, Etelä-Afrikassa, siis kahden Oslo-sopimuksen välillä; Pyhä sota tulee jatkumaan. Teidän tulee ymmärtää, että meidän taistelumme pääasia on Jerusalem. Se ei ole heidän pääkaupunkinsa, vaan meidän, islamin. Allahin nimessä vannon, että Palestiinan kansa on valmistautunut uhraamaan viimeisenkin poikansa ja tyttärensä, jotta Palestiinan lippu tulee liehumaan Jerusalemin muurien, kirkkojen ja moskeijoiden yllä.

Hamas-johtaja Khaleed Meshaal, lontoolaiselle Daily Mirror lehdelle juuri ennen Tiekartta-sopimusta 2005. "Rauha sionistien kanssa on täysin mahdoton asia, jo pelkästään uskonnolliselta pohjalta. Heidät tulee ajaa pois Palestiinasta tai surmata. Rauha Lähi-idässä ei ole mahdollinen, niin kauan kuin sionistivaltio on olemassa."

Toivoisin edellä kirjoitetun avaavan hieman avarampia näköaloja keskusteluihin Lähi-idästä ja etenkin Jerusalemiin liittyviin kysymyksiin. Ne ilmiöt, joiden ympärillä valtaosa Israel-Palestiina keskusteluista tätä nykyä pyörivät, eivät anna yleensä kovin selvää kuvaa niistä syistä, jotka ovat johtaneet viime aikoina nähtyihin seurauksiin.

Pekka Sartola, s.1941, on koulutukseltaan pastori, hän on myös luennoitsija sekä tietokirjailija ja on kirjoittanut 20:n vuoden aikana Israel-Lähi-itä aiheen ympäriltä 23 kirjaa.

 

 

 

Siirry sivun alkuun