Israelin nykyhistoriaa pähkinänkuoressa.

Pekka Sartola

Osa 1.

Balfourin julistus täyttää 100 vuotta 2017

Ensimmäisen maailmansodan vielä riehuessa, 2.11.1917 tosin siis aivan viimeisiä viikkojaan, brittihallituksen silloinen ulkoministeri Arthur Balfour lähetti kirjeen Englannin sionistijärjestöjen johtajalle, lordi Walter Rothschild`ille. Tämä kirje tunnetaan Balfourin julistuksen nimellä ja huolimatta siitä että se oli alkujaan luonteeltaan yksityinen, (sotahan oli tuolloin vielä käynnissä, eikä mitään virallisia mandaattioikeuksia ollut jaettu), se oli hyväksytty myös kabinetissa eli brittihallituksen kokouksessa.

Ulkoministeriö Marraskuun 2. 1917

Parahin Lordi Rothschild.

Minulla on suuri ilo esittää Hänen Majesteettinsa hallituksen nimissä,Teille seuraava juutalaisten sionistien pyrkimyksiin kohdis- tuva myötätunnon julistus. Se on esitetty kabinetille ja on sen hyväksymä: Hänen Majesteettinsa hallitus näkee mielellään, että Palestiinaan perustetaan juutalaisille kansallinen koti ja ponnistelee kaikin tavoin helpottaakseen tämän päämäärän saavuttamista, pitäen samalla selvänä, ettei tehdä mitään mikä voi loukata Palestiinassa nykyään olevien ei-juutalaisten yhteisöjen yhteiskunnallisia ja uskonnollisia oikeuksia tai juutalaisten nauttimia oikeuksia ja heidän poliittista asemaansa muissa maissa. Olisin kiitollinen jos voisitte saattaa tämän julistuksen sionistijärjestöjen tietoon.

Kunnioittavasti Teidän Arthur James Balfour.

Pohdintaa julistuksen tiimoilta

Kysymykset jotka yllämainitusta lausunnosta nousevat väistämättä esille, liittyvät kahteen julistuksen pääkohtaan. Ensinnäkin kyseisen juutalaisvaltioksi tarkoitetun alueen rajoihin, ja toiseksi mitä tarkoitetaan julistuksessa mainituilla Palestiinassa tuohon aikaan asuvien ei-juutalaisten yhteisöjen yhteiskunnallisilla ja uskonnollisilla oikeuksilla? Tuolloin Syyria-Palestiina alueella, joka käsitti siis sekä nykyisen Israelin, Länsirannan, Jordanian, Golanin ylänköalueen, Gazan ja myös Jerusalemin, asui runsaasti muitakin kansalaisuuksia kuin vain arabiväestö ja juutalaiset.

Edelleen on huomioitava se tosiasia, että tämä Balfourin julistus ei sellaisenaan ollut vielä lainvoimainen, se oli vain Brittiläisen imperiumin hallituksen sisäinen päätös, kannanotto alueen mahdollista tulevaa jakoa silmällä pitäen.Tosin jo tuossa vaiheessa, siis 2.11.1917, sota oli käytännössä ohitse vaikka lopullinen turkkilaisten antautuminen allekirjoitettiin v.1918 alkupuolella. Balfourin julistus oli kuitenkin sellaisenaan eräs pohja myöhemmin perustettavan Kansainliiton päätökselle jakaa Ottomaanien imperiumin perut sodan voittajavaltioiden kesken. Britit, vaikka olivatkin sodan voittajia, eivät tietenkään yksinään kyenneet päättämään muiden voittajavaltioiden puolesta miten imperiumin rippeet tullaan jakamaan.

Siksi, tai oikeammin, myös siksi katsottiin tarpeelliseksi perustaa laajempi valtioiden ja kansojen välinen yhteistyöelin, siis Kansainliitto, joka sittemmin omissa istunnoissaan hyväksyi kaikkia osapuolia sitoviksi myös mandaattien jakopäätökset. Niinpä kansainvälisoikeudellisesti Balfourin julistuksesta tuli, saatuaan Kansainliiton päätöksen takaaman lainvoiman, tavallaan juutalaisen kansan Magna Carta, valtion perustamiseen oikeuttava laki.

Arabit väittävät tänäänkin että Balfourin julistus on laiton sillä se ei ottanut huomioon silloisen arabiväestön ja muun islamilaisen väestön mielipiteitä.Yhtä lailla he jättävät huo- mioimatta sen tosiasian, että julistuksessa ei mainittu lainkaan arabeja minään erityisenä ryhmänä, ei sen koommin venäläisiä, ranskalaisia, englantilaisia, kreikkalaisia tai muitakaan eurooppalaisia väestöryhmiä joita asui jo tuolloin alueella hyvin runsaasti. Minkäänlaisen kansanäänestyksen järjestäminen ei olisi ollut edes mahdollistakaan, britit toimivat heille myönnettyjen oikeuksien mukaan. Kaikki alueella asuvat, eri etnisiä ryhmiä edustavat ihmiset, oli tavallaan niputettu yhden, ei-juutalaisen nimikkeen alle, toisin sanoen kaikilla muillakin ryhmillä olisi ainakin teoriassa oikeus vaatia osaa julistuksessa mainituista yhteiskunnallisista oikeuksista itselleen. Uskonnolliselta näkökulmalta ajatellen, siten myös kristityillä jos kerran muslimeillakin. Tästä ajattelumallista ei päästä puusta pidemmälle, sillä Balfourin julistuksen sisältö oli ensisijaisesti keskittynyt turvaamaan maailman juutalaisille kansallinen koti silloiselle Syyria-Palestiina alueelle,se oli koko julistuksen keskeinen sisältö.Tältä pohjalta, ja myös kaikki silloiset ja tiedossa olleet uskonnollis-historialliset näkökulmat huomioiden, Kansainliitto hyväksyi aikanaan julis- tuksen ja myös määritteli sen pohjalta tarkoitetun mandaattialueen rajat ja teki maailman juutalaisväestöstä juridiselta näkökulmalta edunsaajan.

San Remo 1920, ECI 2012

Euroopan Parlamentissa toimii ryhmä joka puolustaa Israelin oikeuksia niin omaan kotimaahansa, kuin myös pitää erilaisia seminaareja asian puitteissa ja julkaisee tiedotteita. Seuraavassa hieman lyhennelty kooste Japanissa pidetystä ECI:n (European Coalition for Israel) seminaarista. Tokiossa, 25. huhtikuuta 2012, vietettiin Japanin parlamentissa kolminkertaista juhlaa, sillä San Remon päätöslauselman 92-vuotisjuhla osui samaan päivään Israelin 64. itsenäisyyspäivän juhlinnan kanssa. Japanin hallitushan oli yksi niistä neljästä valtiosta, jotka allekirjoitti- vat historiallisen päätöslauselman, joka tasoitti tietä modernin Israelin valtion muodostamiselle vuonna 1948. Erityissemi- naaria isännöi European Coalition for Israelin sikäläisen parlamentin jäsen, suomalaissyntyinen Marutei Tsurunen.

San Remon päätöslauselman lainsäädännöllistä merkitystä selosti yksityiskohtaisesti kansainvälioikeudellisee n lainsäädäntöön perehtynyt kanadalainen juristi, tri Jacques Gauthier. Hän on käyttänyt yli kaksikymmentä vuotta tutkien ristiriitoihin johtaneita, Jerusalemia koskevia vaateita kansainvälisen lainsäädännön valossa. Israelin Japanin-suurlähettiläs Nissim Ben-Shitrit kiitti ECI:tä ja Jacques Gauthieria kauan kadoksissa olleiden Japanin toimia käsittelevien asiakirjojen sisällön kertomisesta maailman kansakunnille. Pääpuheessaan tri Jacques Gauthier toi esiin sellaisia historiallisia tosiasioita, jotka huhtikuun 25. päivän tapaamisessa 1920 johtivat niihin oikeudellisiin ja laillisiin päätelmiin joissa todettiin että juutalaiskansalla oli oikeus jälleen perustaa kansallinen kotimaa omaan esi-isiensä maahan Israeliin.

Tuossa kokouksessa, jota johti tuolloin Liittoutuneiden ylin neuvosto, Japani oli yksi sopimuksen allekirjoittaneesta neljästä maasta. Muut maat olivat Italia, Ranska ja Iso-Britannia. Puheenvuorossaan tri Gauthier totesi mm, että: Japani on laillisuuden ja järjestyksen yhteiskunta. Lakeja ja sääntöjä kunnioitetaan tässä maassa, hän sanoi parlamentin jäsenille. Nämä ovat historiallisia tosiasioita, jotka kuka tahansa teistä voi tarkistaa, ja niitä tulee kunnioittaa. Hän jatkoi todeten, että sekä juutalaisten että arabien tulisi juhlia San Remon päätöslauselmaa, sille se antoi maata arabeille, ja siten muodostettiin uudet valtiot Syyrian, Irakin ja Libanonin alueille. Mutta kun muilla mandaattialueilla maa annettiin noiden alueiden asukkaille, niin Iso-Britannian Palestiinan mandaattialueella vain juutalaisille annettiin poliittiset oikeudet ja valtiollisuus; muille kansoille annettiin vain kansalaisoikeudet ja uskonnolliset oikeudet.

Niinpä modernin Israelin valtion ensimmäinen presidentti ChaimWeizmann kutsuikin vuoden 1920 huhtikuun 25.päivää ehkäpä juutalaiskansan historian kaikkein tärkeimmäksi päiväksi".Tri Gauthierin mukaan mitään sellaista ei ole tapahtunut vuoden 1920 jälkeen, mikä olisi muuttanut San Remossa tehtyjä päätöksiä. San Remon päätöslauselma ja Palestiinan mandaattialuetta koskevat periaatteet ovat tänäkin päivänä yhä voimassa. Emme voi kiistää niitä oikeuksia, jotka juutalaiskansalle annettiin San Remossa. Gauthier totesi puheensa päätteeksi. San Remon päätöslauselman henki takasi siten valtiolliset oikeudet arabimaille muihin Ottomaanien imperiumin aikaisiin maihin, mutta silloiseen Palestiinan vain juutalaisille. Myös Sir Winston Churchill totesi aikanaan: On huomattava, että tunnustaessaan juutalaisen kansan oikeuden maahansa, San Remon päätöslauselmassa todettiin kyseessä olevan juutalaisten paluuoikeus takaisin isiensä maahan, ei uuden juutalaisvaltion perustaminen.

Juutalaisten laillinen oikeus alueeseen

Huolimatta siitä että vielä tuolloin juutalaisten osuus koko mandaattialueen asujaimistosta oli huomattavan vähäinen, ei se poista mitenkään sitä tosiasiaa että alueen juridiset, ja siis valtiolliset oikeudet oli annettu sitovasti vain heille, siis alue joka sisältää myös Golanin. Tri Jaques Gauthier vahvisti tämän aikaisemmin käsitellyssä ECI-osiossamme. Valtiollisia oikeuksia Palestiinan mandaatin arabiosapuolelle ei milloinkaan annettu, ei siten myöskään nimenomaiselle, ja nytkin edelleen kiistellylle osalle mandaattia Jordanjoen läntisellä puolella. Kansainliiton ohjeistukset ja määräykset olivat tältäkin osin kansainvälisoikeudellisesti lainvoimaisia, ja ovat edelleen voimassa huolimatta siitä miten mandaattivalta on niitä noudattanut tai jättänyt noudattamatta.Vasta v.1946 vahvistettiin Trans-Jordanian valtiollinen itsenäisyys, nimi muutettiin samalla Jordaniaksi. Brittiläisen mandaattihallinnon ensimmäinen (1920-1925) ylikomissaari Herbert Samuel kirjoitti raportissaan Brittiläiselle siirtomaahallinnon ministeriölle mandaattihallinnon aikanaan antamista takuista juutalaisten kansalliskotihankkeelle Balfourin julistuksen pohjalta seuraavasti, julkaistu huhtikuussa 1925:

Balfourin julistus oli hyväksytty useimpien Liittoutuneiden valtioiden hallituksissa, se oli myös vahvistettu uudelleen Johtavien Liittoutuneiden Valtojen (Principal Allied Powers) konferenssissa San Remossa v.1920, se oli hyväksytty myöhemmin yksimielisillä pää- töksillä myös USA:n kongressin molemmissa kamareissa; se oli liitetty Kansainliiton Palestiinan mandaattia koskevaan päätöslauselmaan 1922, se oli ilmoitettu Siirtomaaministeriön taholta muodollisena poliittisena julkilausumana samana vuonna, eikä sitä voida tulkita toisin. (lihavoinnit edellä ovat kirjoittajan).



Peel-komitean raportti 1936

Seuraavana vuorossa oli Kuninkaallinen valvontakomissio jonka johdossa ja puheenjohtaja oli Sir Earl Peel ja joka aloitti oman selvitystyönsä v.1936. Hänen ryhmänsä teki ahkerasti töitä selvittääkseen puolueettomasti olosuhteet, syyt ja seuraukset jotka olivat alkaneet v.1929 arabien aloittamista joukkoteurastuksista. He haastattelivat kaikista yhteiskuntaluokista, kansallisuuksista ja etnisistä ryhmistä yli 130 eri vaikuttajaa ja julkaisivat selvityksensä pohjalta raportin v.1937.Tähän Kuninkaallisen Mandaattikomitean raporttiin tulisi myös kiinnittää enemmän huomiota arvioitaessa syitä ja seuraamuksia, ohessa eräitä raportin reunahuomautuksista:

- Oli sovittu että alue jolle kansallinen kotimaa perustetaan, ulottuu yli koko historiallisen Palestiinan ja sionistit pettyivät katkerasti kun Trans-Jordania, vastoin Kansainliiton hyväksymistä, erotettiin pois tuosta alueesta. - Tarkasteltaessa juutalaisten ja toisaalta arabien kansana kokemia kärsimyksiä on muistettava että niitä ei voi verrata toisiinsa. Arabeilla on käytettävissään laajoja maa-alueita Lähi-idässä, kun taas juutalaisilta sulkeutuivat kaikki portit yksi toisensa jälkeen suuressa maailmassa.

"Siksi juutalaisen kansalliskodin perustaminen on oikeudenmukaisempi toimenpide, minkä takia sionistien vaatimukset syrjäyttävät arabien vaatimukset kansainvälisten kriteerienkin mukaan."

YK:n peruskirjan artikloita

51.Jos jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toi- menpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Ne toimenpiteet joihin jäsenmaat ovat ryhtyneet käyttäessään tätä puolustautumisoikeutta, on heti ilmoitettava turvallisuusneuvostolle, eivätkä ne saa millään tavoin vaikuttaa turvallisuusneuvoston tämän peruskirjan mukaiseen oikeuteen ja velvollisuuteen ryhtyä kulloinkin niihin toimenpiteisiin, joita se pitää tarpeellisina kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi.

Israel on joutunut sen arabinaapureiden tai sen sisällä asuvien palestiinalaisten taholta useita kymmeniä, jopa satoja kertoja aseellisten hyökkäysten kohteeksi. Vaikka joitakin niistä on myös YK:n taholta tuomittu, ei se poista sitä tosiasiaa että valtaosa niistä on jäänyt myös tuomitsematta.Tämä samainen YK:n peruskirja kieltää jo aivan ensimmäisissä artikloissaan jäseniään ryhtymään aseelliseen hyökkäykseen muita itsenäisiä tai YK:n jäsenvaltioita vastaan. Kaikki riidat tulisi myös sovittaa neuvotteluteitse, ei aseiden kanssa.Toisaalta tiedämme että tämänkin peruskirjan alkuperäistä ajatusta ja tarkoitusta on loukattu kuluneiden vuosikymmenien aikana lukemattomia kertojaYK:n seuratessa usein voimattomana vierestä. On siis itsestään selvää että kansat joutuvat turvautumaan omiin armeijoihinsa puolustautuessaan, eikä niinkään YK:n päätöksiin ja niiden seurauksena tehtyihin rauhanturvaamiseen tähtääviin toimenpiteisiin. Myöskään YK:n tuomitsevilla päätöslauselmilla ei näytä olleen kovin suurta merkitystä, ei ainakaan jos ne kohdistuvat johonkin valtioon joka on riittävän voimakas, ja jopa itse turvallisuusneuvoston jäsen, joko kiinteä tai vaihtuva sellainen.

Artiklat 76 sekä 77 määrittelevät erityisiksi huoltohallintoalueiksi muun muassa Kansainliiton aikanaan perustamat mandaattialueet. Niitä varten on perustettu erityinen huoltohallintojärjestelmä, jonka eräänä tarkoituksena on: 76 a) edistää rauhaa ja tur- vallisuutta, b) määrittelee YK:n velvollisuudeksi tukea huoltohallintoalueiden asukkaiden poliittista, taloudellista, sosiaalista ja kasvatuksellista edistystä, sekä heidän jatkuvaa kehitystä itsehallintoa tai itsenäisyyttä kohti, ottaen huomioon jokaisen alueen ja sen väestön erityiset olot sekä asianomaisen väestön vapaasti ilmaisemat toivomukset sekä kunkin huoltohallintosopimuksen määräykset.

Artikla 78 jättää tästä huoltohallintojärjestelmästä pois sittemmin itsenäistyneet valtiot jotka on hyväksytty YK:n jäseniksi, (v.1949) myös Israelin.

Artikla 80 sitoo puolestaan YK:n noudattamaan Kansainliiton aikanaan tekemiä päätöksiä mm Iso-Britannian Palestiinan mandaattialueen kohdalla: 1. Ellei 77, 79 ja 81 artiklan mukaan tehdyissä erillisissä huoltohallintosopimuksissa, joilla jokin alue saatetaan huoltohallintojärjestelmän alaiseksi, toisin sovita, sekä kunnes tällaiset sopimukset on tehty, ei minkään tämän luvun määräyksen ole tulkittava millään tavoin, välittömästi tai välillisesti muuttavan minkään valtion tai kansan oikeuksia tai sellaiseen voimassa olevien kansainvälisten sopimusten määräyksiä, joissa Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenet ovat sopimuspuolia. 2. Tämän artiklan 1. momenttia älköön tulkittako niin, että sen perusteella voidaan viivästyttää tai siirtää sellaisista sopimuksista neuvottelemista tai päättämistä, joilla mandaatti - tai muita alueita saatetaan huoltohallintojärjestelmän alaisiksi artiklan 77 edellyttämällä tavalla.

Nämä YK:n peruskirjassa määritellyt oikeudet ja velvoitteet laadittiin siis toisen maailmansodan päätyttyä, tuolloin Kansainliiton vielä toimiessa rinnan sen kanssa ja ollessa luonnollisesti mukana myös mandaattiaikana tehtyjen päätösten ja sopimusta liittämismenettelyssäYK:n peruskirjaan. Vielä tuolloin, syksyllä 1945, Palestiina, Libanon,Trans-Jordania ja Syyria kuuluivat mandaattialueina näiden huoltohallintomenet- telyjen piiriin, tosin vain muutamia kuukausia muiden paitsi Palestiinan, siis myöhemmin Israelin kohdalla. Iso-Britannia oli sekä Kansainliiton että YK:n jäsenvaltio, joten sen tekemät ja Kansainliiton hyväksymät sopimukset ja päätökset olivat, siirtyessään YK:n peruskirjaan, myös kansainvälisoikeudellisesti velvoittavia (katso seuraava osio). Tässä kohden siten myös ne alueet, jotka määriteltiin 1920 sekä 1922 Kansainliiton kokouksissa. Myöhemmin brittien toimesta laaditut Valkoiset kirjat, mitä kaikkea niiden avulla sitten yritettiinkään saada aikaan, eivät olleet Kansainliiton hyväksymiä, eivätkä siten voi kumota sen tekemiä päätöksiä jotka näin muodoin saivat myösYK:n peruskirjassa kansainvälisoikeudellisen aseman. Iso-Britannian jättäytyminen äänestämättä YK:n yleiskokouksen istunnossa 29.11.1947, jossa siis käsiteltiin man- daatin jakopäätöstä, osoitti vain sen että valtiollisestikin voidaan sekä protestoida että potea mahdollisesti jonkinasteista syyllisyydentuntoa.

Kansainvälisen oikeuden kanta

The International Court of Justice, siis Kansainvälinen Oikeusistuin, määritteli myös kantansa näihin eri yhteyksissä aikaisemmin muodostettuihin mandaattialueisiin. Se vahvistiYK:n peruskirjan artiklan nro 80 tarkoituksen ja voimassaolon kolmen eri tapauksen kohdalla. Israelin oikeutta omaan valtioonsa Kansainliiton aikanaan antamien päätösten mukaisesti käsiteltiin 21.6.1971 pidetyssä istunnossa. Sen loppulauselmassa (ICJ Advisory Opinion) todettiin mm: Kun Kansainliitto lakkautettiin, sen olemassaolon perusteet, alkuperäiset kohteet ja velvoitteet säilyivät edelleen. Siitäkin huolimatta että niiden täyttymys ei ollut enää riippuvainen Kansainliiton olemassaolosta, eivät ne voineet loppua vain siksi että niiden alkuperäinen valvontaorganisaatio oli lakannut olemasta. Kansainvälinen Oikeusistuin on johdonmukaisesti tunnustanut mandaattioikeuden säilymisen Kansainliiton lopettamisesta huolimatta.

YK:n päätöslauselma nro 181. 29.11.1947

Prologissa kuvattu tapahtumasarja sai aikaan päätöslauselman 181 jossa YK totesi että jäljellä oleva alue brittien Palestiinan mandaattia jaetaan vielä kahdeksi valtioksi, juutalais- ja arabivaltioksi. Samassa yhteydessä YK antoi suosituksen, ei siis päätöstä miten tuo alue tulisi jakaa. Se, että YK yleensä päätti jakaa vielä kyseisen alueen, oli jo tavallaan hämmästelyn aihe ottaen huomioon mitä he olivat peruskirjassaan määritelleet Kansainliiton mandaattialueista v.1945 ja sen jälkeen myöntäneet kuitenkin itsenäisyydet niin Jordanialle, Libanonille kuin myös Syyrialle, kaikille näille vuonna 1946. Päätöslau- selma 181 oli siis alueen jakamisen ja Jerusalemin osalta vain suositus, YK ei olisikaan voinut tehdä muuta kuin suosituksen sillä omassa peruskirjassaan, vain paria vuotta aikaisemmin, oli hyväksytty Kansainliiton mandaattialueita koskevat päätöksen entisen Ottomaanien alueen itsenäistämiseksi omiksi valtioikseen. Jo Kansainliiton vaikutusaikana itsenäisyyden saivat mm Egypti 1922 ja Saudi-Arabia 1932, siis vuosikymmeniä edellä mainittuja kolmea valtiota aikaisemmin. Päätöslauselman sisältöä pohdittaessa oli jo käynyt ennalta selväksi se, että mikäli jakopäätös syntyy, vaikka tässä suosituksenkin muodossa, arabimaat tulevat tekemään kaikkensa estääkseen juutalaisvaltion itsenäistymisen tai sen jälkeisen olemassaolon. Siksi lauselmaan liitettiin alaviitteitä joilla tuomittiin jo ennalta tällaiset mahdolliset aggressiot.

Turvallisuusneuvoston päätöksen 181 alakohta c: Kielletään kaikenlainen rauhan uhkaaminen, murtaminen tai minkäänlainen aggressiivinen toimina peruskirjan 39 artiklan mukaisesti, tai minkäänlainen yritys yrittää voimakeinoin vaikuttaa tämän päätöslau- selman sisältöön.

Toinen hyvin merkittävä näkökulma päätöslauselmaan 181, on sen alakohta Part III-D, joka määrittelee Jerusalemin asemaa. Se oli lähtökohtaisesti määritelty kansainväliseksi kaupungiksi, mutta vain kymmeneksi vuodeksi, jonka jälkeen kaupungissa tulee järjestää sen asukkaiden kesken kansanäänestys sen asemasta. Siis kuulumisesta joko juutalaisvaltioon, arabivaltioon, tai säilymisestä kansainvälisenä kaupunkina. Mikäli päätöslauselman suosituksen mukainen jako olisi toteutunut, mikä ei milloinkaan tapahtunut, olisi juutalaisvaltioon kuuluminen ollut äänestyksen lopputuloksena aivan ilmiselvää, mutta jo ajatuksenakin mahdoton, koska Jerusalem olisi jäänyt keskelle arabivaltiota. Päätöslauselma 181 ei siis tämänkään näkökulman osalta ole enää voimassa, arabiosapuolihan hylkäsi sen jo aikaisemmin.

Osa 2.

Aselepo, Nakba ja pakolaiset

Sodat eivät tuoneet ratkaisua Israelin itsenäisen valtion, sitä ympäröivien arabivaltioiden eikä maan sisällä asuvien palestiinalaisten välisiin ongelmiin. Arabimaiden osalta Israelin vapaussota 1948-49 päättyi sekä aselepoon, että teknisesti ottaen yhä vielä tuolloin jatkuvaan sotaan. Arabimaille tosiasiallinen tappio oli nöyryyttävä kokemus, olivathan ilmoittaneet jo ennakolta miten Israelin valtion itsenäisyysjulistuksen jälkeen juutalaisille tulisi käymään. Itsenäisyyssota oli kuitenkin voitto juutalaisille, he kykenivät vastoin kaikkia ennakkoasetelmia, pitämään puolensa määrällisesti täysin ylivoimaista vihollista vastaan. Mandaattialueen arabiväestölle hävitty sota merkitsi katastrofia, olihan heille luvattu että poistumalla kodeistaan pariksi viikoksi, kaikki juutalaiset olisi surmattu ja he saisivat palata takaisin. Näin ei milloinkaan käynyt, ja siksi tuo ajankohta muokkasi palestiinalaisille uuden termin, Nakba - katastrofi. Sen muistoa surraan yleensä samana päivänä kuin Israel juhlii itsenäisyyttään. Nyt jälkeenpäin useat arabijohtajat ovat myöntäneet mainitun pakolaisongelman johtuneen pääosin heistä itsestään, tai silloisista johtajista. Onkin paikallaan luoda lyhyt katsaus muutamiin eri lausuntoihin joita palestiinalaiseen pakolaisongelmaan liittyen on annettu sekä puolueettomien kansainvälisten tarkkailijoiden että arabivaikuttajien taholta. Lähtöasetelmat olivat siis seuraavat:

Noin 160.000 Palestiinan arabia hyväksyi Israelin tarjouksen asua edelleen maassa ja ottaa vastaan Israelin kansalaisuus. Suurin osa pakeni maasta siellä käytyjen ja tiedossa olevien taistelujen vuoksi. Israel ei aloittanut sotaa vaan ympäröivät arabivaltiot sekä mufti Husseinin erikoisjoukot. Hyvinvoipa luokka pakeni maasta talven 1947-48 aikana, se sai aikaan yleisen kaaoksen palestiinalaisten keskuudessa. Heillä ei enää ollut selkeää johtajaa ja niin myös siviilihallinto romahti. Suuri osa pakeni maasta koska arabijohtajat olivat heitä siihen käskeneet ja muftin joukkojen toimiessa käskyjen toimeenpanevana voimana. Heille luvattiin pikainen paluu takaisin ja juutalaisilta vapautuvan omaisuuden uusjako.Toiset pakenivat koska heille oli syötetty propagandaa juutalaisten hirmuteoista. Pienin ryhmä pakotettiin lähtemään juutalaisten toimesta, noin 1500 perhettä ajettiin strategisesti tärkeiltä paikoilta Haganan toimesta.

Pakolaisongelman alkuvuosina kaikissa arabimaailmassa ei suinkaan syytetty juutalaisia tapahtumaan johtaneista syistä vaan eri valtioiden arabijohtajia. Juutalaisten syyksi katsottiin ennemmin se, että he eivät ottaneet näitä pakolaisia takaisin. "Arabiarmeijat hyökkäsivät Palestiinaan tarkoituksenaan suojella palestiinalaisia, mutta sen sijaan ne hylkäsivät heidät, pakottivat poistumaan maasta ja jättämään sen." (PA:n nykyinen presidentti Mahmoud Abbas, Falastin al Thaura, 1976, siteerattu Wall Street Journal`issa 5.6.2003) "Me tulemme tuhoamaan maan.Arabien tulisi koota vaimonsa ja lapsensa turvallisille alueille kunnes taistelut ovat päättyneet." (Irakin pm Nuri Said, kirjassa Memoirs of Haled al Azm, osa 1 sivut 386-387) "Sitten vuoden 1948 me olemme vaatineet pakolaisten paluuta entisiin koteihinsa. Mutta me itse olemme ne jotka rohkaisivat heitä lähtemään.Vain muutama kuukausi erotti mei- dän käskymme heille jättää maa ja meidän vetoomuksemmeYK:lle ratkaista heidän paluunsa ongelma."(Haled al-Azm, Syyrian pm, 1948-49. Hazem Nusseibeh, BBC:n haastattelussa ohjelmassa Israel ja Arabit, 50 v. konfliktia, heinäkuu 1999) "Nuo vääristellyt kertomukset DeirYassinin julmuuksista olivat meidän suurin virheemme. ...Palestiinalaiset pakenivat kauhun vallassa."(Hazem Nusseibeh, Palestinian Broadcasting Servicen Arabian uutisosaston päätoimit- taja) "Arabimaat eivät halua ratkaista pakolaisongelmaa. He haluavat pitää sen avoimena haavana, loukkauksena YK: a kohtaan ja aseena Israelia vastaan." (Haled al-Azm, Syyrian pm, BBC:n haast. heinäkuu 1999) "Sitten vuoden 1948 arabijohtajat ovat käyttäneet Palestiinan kansaa omiin itsekkäisiin tavoitteisiinsa. Se on rikollista." (Ralph Galloway, entinen UNRWA:n johtaja. Elokuussa 1958, sit.M.Curtisin kirjasta The Palestinians, 1975 s.71) "Kaikki arabimaat haluavat pitää tämän ongelman näkyvissä kuin avoimen haavan." (Jordanian kuningas Hussein, 1960. Sit. AD, s.87-88) "Jos arabit saavat palata Israeliin, se lakkaa olemasta valtiona" (Gamal Abdel Nasser, Egyptin presidentti 1961. Sveitsiläinen lehti Zibicher Woche, 1.9.1961) "Vaatimukset pakolaisten paluusta on ajatuksena samaa kuin Israelin tuhoaminen." (Asad Abd al-Rahman, PA:n pakolaisasiain ministeri. Haastattelu jordanialaisessa Al Dustrur lehdessä elokuussa 1999)

Pakolaiset muodostavat todellisen inhimillisen ongelman, sitä ei kukaan kiistä. Miten ongelma voitaisiin ratkaista, siihen ei kellään ole valmista, kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua. Sodan jälkeen monet näistä pakolaisista etsivät poliittista turvapaikkaa ja sen maan kansalaisuutta johon he olivat paenneet, sellaista ei myönnetty, poikkeuksia tehtiin vain heille joilla oli varaa maksaa siitä melkoisia summia. Arabiliitto oli tehnyt asiaa koskevan päätöksen pakolaisten säilyttämisestä Israelin syynä jaYK:n vastuulla.Vain Jordan teki tässä poikkeuksia, heillä kun oli jo vanhastaan sukulaisuussuhteet Länsirannan palestiinalaisiin. Tänään noin 70%:ia jordanialaisista on 1922 Iso-Britannian jakopäätöksen, ja Trans-Jordanian muodostamisen seurauksena, tuolloin mandaattialueella asuneita palestiinalaisia ja heidän jälkeläisiään. Heidän alkuperäinen etninen kansalaisuutensa on puolestaan monenkirjavaa, kuten aikaisemmissa osioissa on kerrottu.

Nämä arabimaissa olevat palestiinalaiset pakolaiset ovat myös ainoa pakolaisryhmä maailmassa jolle on myönnetty,arabimaiden aloitteista ja YK:n hyväksymänä, taannehtiva pakolaisen asema, siis alkuperäisten pakolaisten jälkeläiset ovat ja tulevat aina olemaan Palestiinan pakolaisia. Siitäkin huolimatta että vähintään 1/5 osa, toisten tutkijoiden mielestä jopa neljännes, alkuperäisesti UNRWA:n suojiin tulleista pakolaisista ei ollut silloisesta Palestiinan mandaatista ja myöhemmin Israelista lähteneitä. Leireihin tulvi kaikista arabimaista tuhansittain kodittomia, työttömiä ja myös epäsosiaalisia yksilöitä joilla ei yksinkertaisesti ollut muuta paikkaa mihin mennä. Mitään muuta todistusta kuin oma kertomus ei tarvittu, eikä sellaista todistusta vaadittukaan, riitti kun sanoi joutuneensa lähtemään jostain kylästä joka sijaitsi silloisessa Palestiinassa. Siksi myös pakolaisten määrää kuvaavat luvut poikkeavat niin runsaasti toisistaan. Kyse voi olla UNRWA:n tukemista ja avustamista leireillä olevista pakolaisista tai sitten todellisista pales- tiinalaispakolaisista. Nykyään heitä on enää mahdoton erottaa toisistaan.

Toinenkin pakolaisongelma

Useimmin esillä pidettyä palestiinalaisten pakolaisten ongelmaa tarkasteltaessa tulee myös huomioida, että juuri vuoden 1948 kesän jälkeen alkoi Israeliin tulvia juutalaisia pakolaisia jotka olivat joutuneet lähtemään pakoon ympäröivistä arabimaista. Heitä oli lukumääräisesti noin 720.000 ja joista noin 500.000 pakeni siihen ainoaan maahan jossa he arvelivat olevansa turvassa. Oli siten myös ymmärrettävää että Israelin mielenkiinto ja kapasiteetti suuntautui ennemmin heidän, kuin vihamielisten arabien asuttamiseen. Näistä arabivaltioista lähtemään ajetuista pakolaisista puhutaan yleisesti huomattavan vähän, vaikka kaikki arabivaltiot myöntävätkin tämän tosiasian tapahtuneeksi. Silti he eivät ole milloinkaan ottaneet puheeksi näiden juutalaisten omaisuuksien palauttamista, hehän jou- tuivat joko suoraan luopumaan tai myymään pilkkahinnalla kotinsa, irtaimistonsa, työpajansa, kauppaliikkeensä ja ylipäänsä kaiken mikä ei mahtunut kahteen matkalaukkuun.Vastaperustettu Israel sai näin, sotien lisäksi, huollettavakseen puoli miljoonaa siirtolaista joiden huolehtimisesta YK ei ole milloinkaan nähnyt samankaltaista huolta ja vaivaa kuin on tehnyt palestiinalaispakolaisten kohdalla.

Juutalaisasutus oli levinnyt useimmille alueille Lähi- ja Keski- itää sekä Pohjois-Afrikkaa jo huomattavasti ennen ajanlaskumme alkua, sekä viimeistään ensimmäisillä vuosisadoilla jKr. Roomalaisvallan aikana 135 jKr jälkeen heitä pakkosiirrettiin lähes kaikkiin silloisen Rooman imperiumin alusmaihin, myytiin orjiksi tai surmattiin kapinan seurauksena. Uuteen islaminuskoon kääntyneet arabiheimot valloittivat sittemmin nuo alueet 600-800-luvuilla tuoden mukanaan uusia juutalaisia vastaan suunnattuja asennoitumismalleja. Juutalaisten kohtelu muslimimaissa viimeisen puolentoista vuosituhannen ajan vaihteli lakien suomasta eriarvoisesta kohtelusta ja alistamisesta aina rajuihin vainoihin ja joukkomurhiin. Suvaitsevampinakin aikoina juutalaiset ja myös kristityt alistettiin erilaisten vääräuskoisia koskevien dhimmi -määräysten alaisiksi. Näiden säädösten mukaan heidän oli muun muassa kiellettyä koskea Koraaniin, juutalaisten tuli pitää erilaisia vaatekappaleita (usein keltaisia) merkkinä etnisestä taustastaan. Heidän ei ollut lupa harjoittaa uskontoaan julkisesti ja heidän piti maksaa erityistä suojelurahaa saadakseen olla rauhassa. Heidän tuli myös varoa suututtamasta muslimeja, koska muslimi saattoi aina väittää juutalaisen kironneen islamia, syytös jota vastaan juutalainen ei voinut puolustautua. Vääräuskoisen tappamisesta muslimia ei rangaistu muuten kuin että tämän täytyi maksaa tietyn suuruinen veriraha, mutta tätäkään rangaistusta ei useimmiten määrätty, koska juutalaiset eivät saaneet todistaa muslimia vastaan oikeudessa.Vuosisatoja myöhemmin natsit harjoittivat samansuuntaista politiikkaa, tosin mennen huomattavasti vieläkin pidemmälle.

Itsenäisyyssodan jälkeen, seuraavien 19 vuoden ajan, siis sinä aikana jolloin koko Golan sekä useat strategisesti tärkeät alueet olivat Syyrian hallussa, rauhasta Israelin kanssa ei ollut sen koommin ajatusta kuin puhettakaan. On siten perusteltua kysyä olisiko Israelilla sen suurempaa syytä luottaa Syyrian rauhantahtoon tänäänkään, vaikka Golan palautettaisiin heille? Edelleen, Jordania miehitti koko nykyisin Länsirannan nimellä kulkevaa aluetta, sekä itäistä osaa Jerusalemista, mukaan lukien koko Vanhakaupunki. Liitti ne omaan valtioonsa v.1952 ilman että kysyi lupaa sen koommin YK:lta kuin Arabiliitoltakaan, siis juridisesti ottaen täysin laittomasti. Vain Iso-Britannia tunnusti Jordanian oikeuden kumpaankin, samoin teki islamilainen valtio Pakistan. Arabiliitto ei milloinkaan tunnustanut Jordanian oikeutta kumpaankaan, ei myöskään YK. Itäinen osa Jerusalemista, erityisesti Vanhakaupunki koki tuona aikana erään historiansa pahimmista tihutöistä. Jordanian Arabilegioonan toimesta tuhottiin järjestelmällisesti yli 50 synagogaa ja Talmud-koulua, eräs niistä sittemmin kuuluisaksi tullut ja uudelleen v.2010 rakennettu Hurvan synagoga. Juutalaisten haudat häväistiin, hautakivistä ladottiin maanteiden pohjia, ja eräänä islamilaisittain pahimmista, niillä päällystettiin Jordanian Arabilegioonan käymälöihin johtavia polkuja.

Tuona 19 vuoden ajanjaksona Jordania, eivätkä sen koommin alueella asuvat palestiinalaisetkaan, esittäneet milloinkaan YK:lle että Länsirannalle perustettaisiin itsenäinen valtio nimeltä Palestiina ja Itä-Jerusalemista tulisi sen pääkaupunki. Ei siksi, että alueella oli jo yksi Kansainliiton aikanaan sinne määrittelemä palestiinalaisvaltio nimeltä Jordania.Toista ei tuolloin katsottu tarvittavan. Silloinen Jordanian kuningas Hussein ilmaisi tämän useasti todetessaan että Palestiina on yhtä kuin Jordania ja Jordania on sama kuin Palestiina. Yhtäkaikki, Jordanialla ei ollut minkäänlaista laillista, YK:n peruskirjan mukaista oikeutta, a- hyökätä Israeliin, b- miehittää alueen osia, c- liittää sitä itseensä. Jordanian toimet olivat kaikki vastoin YK:n peruskirjaa, ja samalla kansainvälisoikeudellisesti laittomia. Jordania oli siis kansainvälioikeudellisesti katsoen laiton miehittäjä.

Gazan kohdalla asetelma oli samanlainen. Egypti oli saanut itsenäisyytensä vielä nykyisinkin voimassa oleville rajoille Kansainliiton toimesta jo v.1922. Niinpä, myös sen osalta Gazan 19 vuotta jatkunut miehitys, täytti laittoman miehityksen kansainvälis-oikeudelliset määritelmät. Kummallakaan valtiolla ei ollut mitään juridista syytä hyökätä vastaperustettuun Israelin valtioon. Israel ei myöskään ollut hyökkäävä osapuoli, joten YK:n olisi pitänyt tuomita rajummin hyökkääjät ja vaatia suurvaltoja puuttumaan asioiden kulkuun. Myös Egypti oli Jordanian tavoin laiton miehittäjä. Nämä kummatkin asetelmat halutaan nykyään mieluummin unohtaa kuin että niistä voitaisiin avoimesti keskustella ja pitää niitä eräinä hyvin oleellisina lähtöasetelmina tulevia sotia ja niiden oikeutuksia ajatellen.

Osa 3.

PLO:n Kansallissopimus

Nykyään kun alueen omistus- ja hallintosuhteita yritetään ratkoa, unohdetaan lähes järjestelmällisesti nämä, edelleen voimassa olevat ja myös sittemminYK:n vahvistamat sopimukset ja sitoumukset joiden pohjalle juutalaiset, ja aivan perustellusti, ovat rakentaneet oman valtiollisen identiteettinsä. Iso-Britannian toimet lähestyttäessä toisen maailmansodan tapahtumia saivat aikaan useita muitakin mietintöjä alueen uudelleen jakamisesta.Tässä yhteydessä on tarpeen tarkastella miten nykyään itseään palestiinalaisiksi kutsuva arabiväestö suhtautuu näihin kansainvälisesti sitoviin ja vahvistettuihin päätöksiin silloisesta Palestiinan mandaattialueesta.Tuolloin siihen ei kiinnitetty vielä laajempaa huomiota, arabit olivat eläneet vuosisatoja Turkin vallan alaisina osana Syyria-Filistea maakuntaa.

Varsinainen kansallistunto heräsi vasta Israelin itsenäistymisen ja PLO:n perustamisen jälkeen ja v. 1964 laaditun National Charter`in, Kansallissopimuksen myötä. Sitä tarkennettiin ja täydennettiin v.1967, arabien hävittyä ns kuuden päivän sodan. Kokonaisuus käsittää 33 artiklaa, niistä seuraavassa muutamia oleellisia pää- ja alakohtia.

Kohta 2. Palestiina niine rajoineen jotka sillä olivat Brittiläisen mandaatin aikana, on koko- nainen alueellinen yksikkö. Kohta 9. (alakohta) Aseellinen taistelu on ainoa keino vapauttaa Palestiina ja on siksi strategia eikä taktiikka. Kohta 15. Palestiinan vapauttaminen arabien näkökulmasta. On kansallinen velvollisuus torjua sionistien ja imperialistien maahanhyökkäys suuresta arabien kotimaasta ja puhdistaa Palestiina sionisteista. Kohta 19. Palestiinan jakaminen v.1947 ja Israelin perustaminen, on pohjimmiltaan mitätön ajan kulusta riippumatta, koska se oli vastoin Palestiinan kansan toivomusta ja sen luonnollista oikeutta kotimaahansa, ja on ristiriidassaYK:n peruskirjan kanssa, joista ensimmäinen on itsemääräämisoikeus. Kohta 20. Balfourin julistusta, mandaattiasiakirjaa ja kaikkia niihin perustuvia pidetään mitättöminä. Kohta 22. (alakohta) Palestiinan vapauttaminen hävittää sionistisen ja imperialistisen läsnäolon, ja tuo vakiintuneen rauhan Lähi-itään.

Palestiinalaiset eivät siis tunnusta Balfourin julistuksen oikeudellisuutta, eivät Kansainliiton päätöksiä, eivätkä myöskään YK:n päätöksiä. Kansallissopimuksen henki on jo itsessään ristiriidassa YK:n peruskirjan kanssa. Se yllyttää sotaan ja toisen kansanryhmän hävittämiseen, etniseen puhdistukseen joka tulee saavuttaa vain väkivallan keinoin. Koko entinen mandaattialue, mukaan lukien nykyinen Jordania, on heidän ajattelumallinsa mukaan Palestiinaa.

Ei. Ei. ja vielä kerran Ei!

Vuonna 1967 käydyn, ns kuuden päivän sodan jälkeen, ja YK:n julistaman aselevon astuttua voimaan, Israel tarjosi kaikille sotaan osallistuneille arabimaille rauhaa. Lewi Eshkol pääministerinä ilmoitti, että Israel on valmis vetäytymään välittömästi kaikilta sodassa valloittamiltaan alueilta jos arabimaat sopivat rauhasta. Kesäkuun 19.1967 Israelin hallitus tarjosi koko Länsirantaa Jordanialle takaisin vastikkeeksi rauhasta ja Israelin valtiollisesta tunnustamisesta.Vastaus oli kielteinen. Samoin reagoivat niin Syyria kuin myös Egypti. Sama kielteinen asenne toistui myös Länsirannalla asuvien ja osittain jo PLO:n kannattajiksi ilmoittautuneiden palestiinalaisten kohdalla. Juridisesti katsoen Israelilla ei ollut tuolloin ainoatakaan neuvottelukumppania jonka kanssa olisi voinut keskustella jatkotoimenpiteistä. Arabiliitto kutsui kaikki jäsenvaltionsa sekä PLO:n konferenssiin Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin 1.9.1967 siis vajaa kolme kuukautta aselevon jälkeen. Kokous antoi yhteisen päätöslauselman sekä Israelille,YK:lle että kansainväliselle medialle. EI milloinkaan rauhaa Israelin kanssa. EI milloinkaan Israelin tunnustamista. EI milloinkaan neuvotteluja Israelin kanssa. Tämä ns kolmen EI:n julkilausuma oli alkusoitto seuraavalle sodalle, se alkoikin lähes välittömästi vaikka sitä ei milloinkaan laskettu näiden "suurien sotien" joukkoon kuuluvaksi. Nimittäin Näännytyssota jota käytiin Egyptin ja Israelin joukkojen kesken, pääosin Siinailla. Sitä kesti aina vuoteen 1970 saakka, mutta tuolloin alettiin arabivaltioissa herätellä jo uusia suunnitelmia seuraavan sodan varalta.

Osa 4.

Päätöslauselma 242

Myös YK otti kantaa tapahtumiin tämän ns kuuden päivän sodan jälkeen. YK:n Turvallisuusneuvostossa muotoiltiin sittemmin hyvin kuuluisaksi noussut päätöslauselma nro 242, jossa määriteltiin useita hyvin merkittäviä seikkoja. Koska niihin vedotaan vieläkin erittäin usein, tarkastelemme myöskin muutamia päätöslauselman avainkohtia ja kysymyksiä jotka nousevat niiden pohjalta esille. Sen eräät perusajatukset olivat: Israelin vetäytyminen, toiseksi määriteltiin miltä alueilta, kolmanneksi millä ehdoilla. Teksti oli laadittu kaiken kaikkiaan sen sisältöiseksi, ettei se rajannut mitään näistä kolmesta pääkysymyksestä kovinkaan yksiselitteisesti, ajatus oli selvästi jättää riittävästi neuvottelu- ja sovitteluvaraa kunkin kohdalle. Päätöslauselma annettiin julki 22.11.1967 ja siinä käytettiin mm seuraavia määritelmiä: 1. Israelin on vetäydyttävä viimeisessä konfliktissa valloittamiltaan alueilta. 2. Neuvotteluissa saavutettavan, alueita koskevan ratkaisun, on pohjauduttava oikeudenmukaisille ja turvallisille rajoille.

Eräs päätöslauselman silloisista pääarkkitehdeistä oli professori Eugene Rostow, tuolloin USA:n Poliittisten asioiden alivaltiosihteeri, hänen näkemyksensä 242:n sisältöön vaikuttavista seikoista olivat mm seuraavanlaisia. Päätöslauselma 242, jota tuolloin alivaltiosihteerin ominaisuudessa olin laatimassa, kehottaa osapuolia tekemään rauhan mutta sallii samalla Israelin hallinnoida valloittamiaan alueita, kunnes kestävä ja oikeudenmukainen rauha Lähi-itään on saatu aikaan. Kun sellainen rauha on saavutettu, Israelin on vetäydyttävä vuoden 1967 sodassa valloittamiltaan alueilta. Ei kaikilta valloittamiltaan alueilta, vaan alueilta jotka takaavat tulevien rauhanneuvottelujen pohjalta Israelille oikeudenmukaiset ja turvalliset rajat.

TuolloinYK:ssa, sekä turvallisuusneuvostossa että myös yleiskokouksessa käytettiin runsaasti puheenvuoroja joissa etsittiin määritelmiä turvallisille rajoille. Professori Rostowin mukaan puhuja toisensa jälkeen korosti ettei Israelia voi pakottaa vetäytymään vuoden 1948-49 sotien jälkeen, ja armeijoiden kanssa sovituille rajoille, ns vihreälle linjalle, jotka ovat herkät ja haavoittuvat. Mutta kun rauha on saavutettu, Israelin tulee vetäytyä 242 mukaan tarkoitetuille ja siinä mainituille turvatuille ja tunnustetuille rajoille. On erityisen huomattavaa että 242:n tulkinta määritteli rauhansopimusten tavoitteeksi koko Lähi-idän (Middle-East), kyse ei siis ollut missään tapauksessa ja ensisijaisesti Israelin ja palestiinalaisten välisestä kiistasta, kuten palestiinalaiset haluavat nyttemmin väittää. Tämä ilmiselvä tosiasia näyttää nykyään unohtuneen. Tuolloin, ennen sotaa, Jordania piti hallussaan Länsirantaa sekä itäistä Jerusalemia, Egypti Gazaa ja Syyria Golania. PLO, joka perustettiin v.1964, ei palestiinalaisten edustajana ollut siten kiinnostunut noista alueista jotka olivat tuolloin vielä arabien hallussa. Niin muodoin PLO:n, kuten myös ympäröivien arabivaltioiden päämäärä v.1967, oli yksiselitteisesti ja selvästi Israelin valtion tuhoaminen, ei palestiinalaisten asian ajaminen, sillä kyseistä ongelmaa ei tuolloin edes ollut. Siksi päätöslauselma 242 oli keskittynyt rajalinjauksiin ja rauhan etsimiseen koko Lähi-itään, Israelin ja sen arabinaapureiden välillae, ei palestiinalaisalueisiin, ne muodostettiin vasta 1993-1995 Oslon sopimusten myötä.

Miten rajat sitten määriteltäisiin, siihen otti kantaa myös Englannin silloinen YK-suurlähettiläs, Lordi Caradon: Määritelmät rajoista olivat hyvin huolellisesti harkittu ja valittu, niiden tulee olla turvalliset ja niiden tulee olla tunnustetut. Ne eivät siten voi olla turvallisia ennen kuin ne ovat tunnustetut, tämä on hyvin oleellista, tiedän hyvin missä rajat olivat ennen 1967 sotaa, ne eivät olleet tyydyttävät rajat, vaan juuri ne linjat joille armeijat pysähtyivät tuona yönä 1949, ne eivät olleet mitenkään lopulliset rajat. Olisi ollut väärin vaatia Israelia vetäytymään 4.6.1967 voimassa olleille rajoille, siksi me emme tehneetkään niin, ja uskon että teimme tuolloin oikein.

Arabiosapuoli haluaa kaikesta huolimatta väittää että 242 määrää Israelin vetäytymään ehdoitta kaikilta v.1967 sodassa valloittamiltaan alueilta, väite ei pidä mitenkään paikkaansa vaan he ovat tulkinneet sitä pikemminkin omien näkökulmiensa ja toiveittensa tasolta. On kylläkin totta, että kahdessa 242:a käsittelevässä käännöksessä on määritelty vetäytymisen tarkoittavan kaikkia valloitettuja alueita, mutta nuo käännökset ei ole viral- lisia vaan ranskan- ja venäjänkielisiä. Kaikkien YK:n virallisten päätöslauselman 242 asiakirjojen kieli on englanti, joka teksti on siis myös kieliopillisesti ainoa oikeaksi tulkittava. Sodan jälkeen Neuvostoliitto yritti yhdessä arabien kanssa saada Israel tuomittua sodan aloittajana ja siis hyökkääjänä. Kysymyksestä äänestettiin ja YK:n yleiskokous äänesti Neuvostoliiton ehdotuksen nurin äänin 57-34, tuolloin 27 valtiota pidättäytyi äänestämästä. Siksi että arabivaltiot olivat selvästi sodan aloittanut osapuoli, eikä missään kohtaa YK:n Turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa 242 todeta Israelin toimineen YK:n peruskirjan vastaisesti ja olleen laiton maahantunkeutuja, jota puolestaan arabivaltiot olivat, taas ja jälleen kerran.

Myös useat muut kansainväliseen oikeuteen perehtyneet oppineet ovat käsitelleet 242:n yhteyteen liitettyjä termejä miehitys ja laiton valloittaminen. Seuraavassa professori, tuomari Stephen M. Schwebel: Valtio (Israel) joka laillisesti puolustaa olemassaoloaan, voi piirittää ja miehittää alueita jotka ovat välttämättömiä sen turvallisuuden kannalta. Silloin kun alueen aikaisempi hallinnoija on pitänyt aluetta hallussaan laittomasti (Jordania ja Egypti), valtio joka sen jälkeen ottaa alueen laillisesti hallintaansa itsepuolustustarkoituk- sessa, on paremmassa oikeudellisessa asemassa kuin aikaisempi hallinnoija.



Osa 5.

Onko Israel siis miehittäjä?

Termi miehitys sopii siis erittäin huonosti, jos ollenkaan, käytettäväksi Israelin valtion ja palestiinalaisten välisessä kiistassa otsikoituna vaikkapa: kenen maa? Kaikki dokumentit, niin Kansainliiton, USA:n kuin myös YK:n, puoltavat selkeästi Israelin oikeutta elää perustamassaan valtiossa Jordanjoen ja Välimeren välillä, mukaan lukien siis myös Golan, Gaza sekä Jerusalem. YK:n päätöslauselma 181 vuodelta 1947 pvm 29.11, edellyttää tosin kyseisen alueen jakamista vielä kerran kahdeksi valtioksi, juutalaiseksi ja arabivaltioksi. Oli se sitten oikein tai väärin, mikäli sellainen jako suoritetaan, sen on kaikkien päätöslauselmien ja dokumenttien valossa tapahduttava vain ja ainoastaan näiden kahden osapuolen välisissä neuvotteluissa ja hyväksyminä. Ei minkään ulkopuolisen tahon laittomien sotatoimien seurauksena, se on käynyt selväksi kuluneiden vuosikymmenien aikana jolloin Israelia ympäröivät arabivaltiot ovat kerta toisensa jälkeen yrittäneet sotatoimin tuhota juutalaisvaltiota. Ei myöskään YK:n tai EU:n tai minkään muun tahon painostamana. Kun tänäänkin jatkuvasti puhutaan Israelista laittomana Palestiinan miehittäjänä, on tarpeen katsoa mitä termillä miehitys oikein tarkoitetaan ja ymmärretään. Sanakirjan mukaan seuraavasti, teksti on käytännöllisesti sama myös englanninkielisessä sanakirjassa.

Miehitys on toimenpide, jossa valtion armeija valloittaa toisen valtion alueen ja ottaa sen hallintaansa. Miehitys tehdään usein osana sodankäyntiä, toisinaan se myös aloittaa tai päättää sodan. Miehityksen ei kuitenkaan tarvitse tapahtua osana sodankäyntiä, vaan historia tuntee tapauksia, joissa valtio on miehittänyt toisen valtion alueita ilman sotaa (esim.Turkin vallattua osan Kyproksesta). Miehitystä on säännelty useilla kansainvälisillä sopimuksilla, tärkeimpinä sodankäyntiä koskeva Haagin yleissopimus 1907 ja Geneven sopimus 1949 siviilien suojelemisesta sodan aikana. Miehitys on väliaikainen toimi, jonka aikana alueen (miehitetyn valtion) asukkaat säilyttävät aiemman kansalaisuutensa ja oikeusasemansa. Miehittävällä valtiolla ei ole oikeutta liittää miehitettyä aluetta omaan alueeseensa ainakaan ennen rauhan solmimista. Miehittäjän on pyrittävä palauttamaan ja säilyttämään järjestys ja turvallisuus miehitetyllä alueella. Se voi korvata alueen hallintoviranomaiset miehitysviranomaisilla, mutta tuomioistuimet saavat jatkaa toimintaansa.

Israel ei siten voi olla miehittäjä, sillä se ei ole ottanut haltuunsa eikä pidä tälläkään hetkellä hallussaan toisen valtion maa-alueita. Sitä vastoin Jordanian, ja tietysti myös Egyptin osalta, kaikki Länsirannan, Itä-Jerusalemin ja toisaalta Gazan alueiden miehitykset ovat olleet laittomia. Kysyä voisi jälleen, miksi ei niihin milloinkaan puututtu kuluneiden 19 vuoden aikana 1948-1967. Milloinkaan ei ole ollut olemassa itsenäistä valtiota nimeltä Palestiina, joten sellaista ei myöskään voi miehittää sanan juridisessa merkityksessä. Nykyinen tarkkailijavaltion status ei sekään merkitse vielä itsenäisen valtion asemaa, siksi sitä ei myöskään voi tunnustaa valtioksi muiden puolesta, vaikka niin on jo tehtykin. Asetelma miehityksestä saattaa muuttua jos Israel aloittaa jonkin Palestiinalle kuuluvan alueen miehittämisen sen jälkeen kun kahden välillä on solmittu rauha, määritelty molemminpuolisesti rajat ja tunnustettu toinen toisensa itsenäisinä valtioina myösYK:n taholta.

Juuri tähänYK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 242 sisältö ja myös tarkoitus tähtäävät. Sitä ennen sama päätöslauselma edellyttää Israelille turvallisia ja tunnustettuja rajoja Lähi-idän muiden valtioiden taholta, käytännössä siis rauhansopimuksia niiden kanssa.* Sellaista on vaikea kuvitella lähitulevaisuudessa tapahtuvaksi, etenkin kun Libanon ja Syyria ovat edelleen teknisesti ottaen sodassa Israelin kanssa.

Osa 6.

Palestiinalainen identiteetti

Tosiasia on, että palestiinalaiset alkoivat löytää kansallista identiteettiään vasta havaittuaan v.1967, etteivät arabivaltiot kyenneet voittamaan Israelia aseellisessa taistelussa, eivät ainakaan vielä tuolloin. On huomattava myös, että vuoteen 1967 saakka ei ollut milloinkaan puhetta tai vaatimuksia valtiollisesta Palestiinasta, vaan juutalaisvaltion poistamisesta Lähi-idästä uskonnollisin, siis islamilaisin perustein. Siten ei päätöslauselmaa 242 voida mitenkään yhdistää Palestiinan valtion perustamiseen, se oli tehty tarkoituksella saada aikaan rauha Israelin ja sen arabinaapureiden kesken. Perustettava valtio Palestiina ei ollut milloinkaan 242:n oleellinen sisältö, siihen mennessä ei kyseistä valtiohanketta edes ajateltu kuin eräänä strategisen vaikutusvälineenä. Tätä kuvaa hyvin mm lausunto jonka silloinen PLO:n asevoimien komentaja, Saiga-terroristiryhmän johtaja sekä PLO:n Ylimmän Neuvoston (Supreme Council) jäsen Zuheir Mushin** antoi Trouw-nimiselle hollantilaiselle lehdelle 31.3.1977, siis kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen. Halutaan näitä faktoja sitten ottaa tänään vakavasti tai

*YK:n turvallisuusneuvoston päätökset ovat sitovia vain, jos kansainvälinen rauha ja turvallisuus ovat uhattuna, kuten on määritelty perussopimuksen kappaleessa VII (Toimenpiteet koskien uhkia rauhaa vastaan, rauhan rikkominen, hyökkäysteot). Päätöslauselmat jotka on tehty kappaleen VI mukaan, eivät ole juridisesti sitovia, pääasiallisesti siksi, ettei ole olemassa pakkotäytäntöönpanoa varten mekanismia. Katso: Hillier, Timothy, Taylor & Francis group. Source- book on Puplic International Law, London C.D.W s.20

** luetaan myös Moushin tai Mohsen



ei, niiden sisältö, alkuperäinen tarkoitus ja perusajatus eivät siitä muuksi muutu, eivätkä ole muuttuneet kuluneiden 35 vuoden aikanakaan: Palestiinalaisen identiteetin luominen palvelee vain taktisia tarkoitusperiä. Todellisuudessa ei ole olemassa Palestiinan kansaa, vain poliittisista syistä puhumme palestiinalaisten identiteetistä. Ei ikinä eikä missään olosuhteissa tule kysymykseen, että niiden alueiden palauttaminen jotka sionistit valtasivat 1967 sodassa, riittäisi meille. Me vaadimme, me haluamme ja me tulemme ottamaan jokaisen kaupungin, kylän, talon ja peltotilkun juutalaisilta, ja vasta sitten kun olemme murskanneet heidät sotilaallisesti, voimme ehkä elää heidän kanssaan rauhanomaisesti.

Palestiinalaista kansaa ei sellaisenaan ole olemassa. Palestiinan valtion luominen on vain eräs keino jatkuvaan taisteluumme sionistista valtiota vastaan arabien yhtenäisyyden puolesta.Tosiasiassa ei ole mitään eroa jordanialaisten, palestiinalaisten, syyrialaisten ja libanonilaisten välillä.Vain poliittisista ja taktisista syistä puhumme tänään palestiinalaisen kansan olemassaolosta, sillä arabimaiden kansalliset etunäkökohdat vaativat, että asetamme erillisen Palestiinan kansan vastustamaan sionismia. Katsokaahan, pelkästään taktisista syistä Jordania, joka on tunnustettu ja suvereeni valtio omine vahvistettuine rajoineen, ei voi siten vaatia Haifaa, Jaffaa, Ber Shevaa ja Jerusalemia, kun sen sijaan Israelin sisällä asuva palestiinalainen voi epäilemättä niin tehdä. Haluan korostaa, että sinä hetkenä kun olemme vallanneet koko Palestiinan, yhdistämme välittömästi Pales- tiinan ja Jordanian. (Haastattelijana James Dorsey,Trouw, 31.3.1977. Lihavoinnit kirjoittajan).



Jom Kippur sota 1973. Päätöslauselma 338.

Kuusi vuotta myöhemmin Egypti ja Syyria rikkoivat aselevon ja hyökkäsivät Israeliin Jom Kippurina, Suurena Sovintopäivänä. Näin nämä kumpikin valtiota rikkoivat jälleen kerran myös YK:n peruskirjaa ja sen pohjalta tehtyjä sopimuksia. Aluksi sota näytti olleen hyökkääjille menestys ja johtavan nopeaan ratkaisuun Israelin tappioksi. Se, että kyettiin yllättämään Israel tavallaan valmistautumattomana, johti lopulta siihen että silloinen pääministeri Golda Meir joutui eroamaan tehtävästään. Israelin ulkomaantiedustelu Mossad oli saanut haltuunsa arabien hyökkäyssuunnitelmat, joten ne olivat myös pääministerin tiedossa.Tuolloin USA:n presidenttinä oli Richard Nixon ja ulkoministerinä Henry Kissinger, he olivat vaatineet että Israel ei saa tehdä ennakoivaa iskua, kuten tapahtui kuusi vuotta aikaisemmin. Heidän oli odotettava arabien aloitetta joka sittemmin maksoi tuhansien israelilaisten sotilaiden hengen. Lopulta Israel onnistui kääntämään lop- putuloksen voitokseen, ja vakiintuneen tavan mukaan myös YK puuttui vihdoin asiaan ja laadittiin päätöslauselma 338.

Se pohjautui hyvin pitkälti samoihin argumentteihin kuin edellinen 242, nyt tosin tuomiten hyökänneet arabivaltiot tiukemmin. Ne eivät noudattaneet kehotusta aloittaa rauhaan tähtäävät neuvottelut ja niiden päätöstä, vaan julistautuivat kannattamaan edelläkin mainitussa Sudanin Khartoumin kokouksessa Arabiliiton laatimaa kolmen ei:n päätöslauselmaa.Tämä uusi 338 vaati ensisijaisesti Israelia ja arabivaltioita sopimaan aselevosta, toiseksi istumaan neuvottelupöytään ja etsimään ratkaisua päätöslauselmassa 242 tehdylle rauhanaloitteelle. Se poiki tulosta Egyptin kanssa vuonna 1979, ja myös Jordanian kanssa, tosin vasta v.1994. Muut Arabiliiton jäsen valtiot eivät ole rauhansopimussuhteessa Israeliin, ei vieläkään, vaikka historian pitäisi jo opettaa että siellä tiellä on mahdollisuus saavuttaa jotain muuta kuin ainainen verenvuodatus ja vihanpito. Israelilla on kansainvälisestikin hyväksytty oikeus elää turvallisten ja tunnustettujen rajojen sisällä, se on sitä edelleen vaikka tätä oikeutta on siltä yritetty riistää väkivalloin jo useita eri kertoja.

Nykyisin ehdotetut rajat, ns vihreä linja, eli v.1967 sotaa edeltävä aselepolinja, ei ole turvallinen vaikka se tunnustettaisiinkin, myöskään Golanin silloinen Syyrian vastainen raja ei ollut turvallinen, tuskinpa sitä pelkoa edes on, että Syyria tunnustaisi milloinkaan mitään rajaa Israelin kanssa. Länsirannan kohdalla Israelin valtio on kapeimmillaan vain n.14 km, eli siis minkä tahansa nykyaikaisen raketin kantomatkan sisäpuolella. Ei siis turvallinen näissä olosuhteissa sekään, kuten myös päätöslauselman 242 arkkitehdit Eugene Rostow, lordi Carandon ja tuomari Arthur Goldberg ovat omissa lausunnoissaan todenneet. Hahmotellessaan toista palestiinalaisvaltiota alueelle, kansainvälisten toimijoiden,YK:n, EU:n, USA:n ja Venäjän tulisi ensisijaisesti noudattaa jo tehtyjä päätöksiä ennen kuin lähdetään sorvaamaan uusia.



Osa 7.

Madrid, Oslo I 1993

Lähestymme vähitellen niitä tapahtumia joiden seurauksia saamme tänäänkin seurata niin mediassa kuin myös kansainvälisillä foorumeilla. Ne, joista useimmat ovat herättäneet aihettaan suurempia kysymyksiä jättäen samalla huomattavasti merkittävämmät aiheet vähemmälle huomiolle. Aivan kuin Israelin ja palestiinalaisten välinen maakiista olisi jotakin, joka ylittää painoarvoltaan lähes kaiken muun. Neuvottelut palestiinalaisten itsehallinnosta aloitettiin kuitenkin vuosien tauon jälkeen. Madridissa v.1990 pidettiin alustava kokous jossa määriteltiin jälleen kerran tavoitteet joihin pyritään. Kahden vuoden kuluttua, 20.8.1993 käytiin toinen virallinen neuvottelukierros Oslossa, siellä sovittu julkilausuma allekirjoitettiin sopimukseksi Washingtonissa USA: n presidentin Bill Clintonin johdolla 13.9 samana vuonna. Sopimuksen perusteella Israel tunnustaa PLO:n viralliseksi Palestiinan kansan edustajaksi ja poisti sen terrorijärjestöjen listalta. PLO sai rajoitetut itsemääräämisoikeudet ja hallinnon Gazan sekä Länsirannan alueilla. Myös useita Israelin historialle arvokkaita kaupunkeja luovutettiin PLO:n hallintaan.Vastavuoroisesti PLO sitoutui tunnustamaan Israelin valtion laillisen olemassaolo-oikeuden nykyisellä alu- eellaan sekä elämään rauhassa ja turvallisena omien rajojensa sisällä ja lopettamaan terrori-iskut.

Sopimus toi myös Nobelin rauhanpalkinnot Israelin puolelta Simon Peres`ille sekä silloiselle pääministerille Jitschak Rabin`ille. Myös Jasser Arafatille myönnettiin samainen rauhanpalkinto, sen oikeutusta on tosin jälkeenpäin kritisoitu hyvin voimakkaasti, eikä perusteetta. PLO:n ja Arafatin myöhempi käyttäytyminen ja toiminta osoittivat selvästi sen, ettei sopimusta tässä muodossa ollut milloinkaan tarkoitettu pidettäväksi heidän puoleltaan. Huolimatta sopimuksista ja Nobelin rauhanpalkinnon mukanaan tuomasta julkisuudesta, ei Jasser Arafat suinkaan lakkauttanut terrori-iskuja Israelia kohtaan. Sekä PLO että Fatah jatkoivat järjestelmällisiä iskuja omien ääriryhmiensä välityksellä pääasiassa Länsirannan arabikylistä käsin. Sieltä käsin tehtiin myös ryöstöretkiä ja satovarkauksia Israelin puolen kyliin ja kaupunkeihin. Niinpä maan hallitus päätti alkaa rakentaa turva-aitaa estämään ajoneuvovarkauksia ja suojaamaan maatiloja ja niiden asukkaita Länsirannan puolelta tehtäviä tihutöitä vastaan. Arafatin toimintaa kuvaavat hyvin tilastot. Kun hänen Tunisian kymmenen pakolaisvuotensa aikana Israelia vastaan t ai sen rajojen sisällä tehtiin vain noin 200 vakavampaa terrori-iskua, niin hänen saatua paluuluvan Länsirannalle vastaavat iskut kymmenkertaistuivat seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Rauha Jordanian kanssa 1994

Vuosi 1994 oli eräs merkkipaalu Israelin ja Jordanian välisissä suhteissa.Tuona vuonna maat solmivat rauhansopimuksen ja sen jälkeen myös diplomaattisuhteet. Huomioitavaa on myös se, että Jordania ei esittänyt rauhansopimuksen ehtona mitään aluevaatimuksia Länsirannan tai Itä-Jerusalemin suhteen, Israel kuten tiedetään, valloitti kummankin alueen vuoden 1967 sodan seurauksena. Kuningas Hussein lukeutui maltillisiin ja rauhaan suuntautuviin arabijohtajiin, hän oli luonnollisesti hyvin tietoinen siitä että Jordania oli itse menetellyt kansainvälisen lain vastaisesti miehittäessään sekä Länsirannan että Itä- Jerusalemin vuoden 1948 sodan seurauksena. Hän menehtyi syöpään v.1999 nimittäen sitä ennen seuraajakseen poikansa joka otti hallitsijanimekseen Abdullah II, kunnioittaen sillä iso-isoisäänsä emiiri Abdullahia,Trans-Jordanian ensimmäistä hallitsijaa. Näin Israel tunnusti Jordanian valtiollisen suvereenisuuden, joten San Remon päätöslauselma v.1922 jäi heidän puoleltaan historiaan, mutta jätti edelleen voimaan saman jakopäätöksen läntisen puolen, mukaan lukien siis myös Golan, Länsiranta, Jerusalem ja Gaza.

Oslo II sopimus 1995

Aikaisemmassa Oslo I sopimuksessa keskityttiin ensisijaisesti kahdenvälisten suhteiden normalisoimiseen, toistensa tunnustamiseen ja tavallaan yhteisen neuvottelupohjan löytymiseen. Kaksi vuotta myöhemmin, käyty toinen neuvottelukosketus, Oslo II oli jo huomattavasti yksityiskohtaisempi. Siinä määriteltiin mm maa-alueisiin liittyviä rajalinjoja, turvallisuusnäkökohtia, alueellisia jakoperusteita ja sopimuksia miten edetään jatkossa siitä eteenpäin. Näiden lisäksi, ja eräänä hyvin tärkeänä seikkana, sopimuskumppaneiden status, siis asema niin kansainvälisesti kuin toisiinsakin nähden. Sopimus allekirjoitettiin Washingtonissa 28.9.1995 presidentti Bill Clintonin USA:n puolelta, Jordanian, Egyptin, Norjan,Venäjän ja EU:n toimiessa sen todistajina ja siten myös tavallaan takuumiehinä. Palestiinalaiset saivat mm laajan itsehallinnon, omat poliisi- ja turvallisuusjoukot ja niille aseistuksen. Myös tässä, kuten myös aikaisemmassa Oslo I sopimuksessa, viitattiin YK:n turvallisuusneuvoston kahteen päätöslauselmaan, 242:en sekä 338:aan, joiden periaatteita tulee siten noudattaa. Turvallisuusnäkökohdat huomioiden Israel piti luonnollisesti kiinni edelleen laajemmasta Lähi-idän valtioita koskevasta rauhansopimuksesta, siitä johon mm Prof. Eugene Rostow viittasi 242 lauseketta kommentoidessaan.

Oslo II sopimus käsittää 31 pääartiklaa joissa kussakin on edelleen viidestä viiteentoista alapykälää (Oslo II Interim Agreement). Maa-alueita koskevat sopimuspykälät löytyvät kohdasta Artikla 11. alakohta 2, pykälät a,b ja c. Niissä määritellään alueet A, B ja C, siten että alue

Siirry sivun alkuun